Morpe's blog

Tätä vuonna 2001 ilmestynyttä Haikaran viimeistä levyä ei saa enää mistään muualta, kuin italialaisen Mellow-recordsin sivustojen kautta latauksena. Sitä ei myöskään löydy Valtakunta-kappaletta lukuunottamatta niin Spotifystä kuin Youtubestakaan. Uusintapainosta siis tästäkin kaivataan!

Levy alkaa lyhyellä Tuhkamaa-introlla, josta päästään saxofonin ja sellon siivittämään, nopeahkoon marssimaiseen Kosovo-kappaleeseen. Sello ja saxofoni soittavat yhdessä hienoa, surumielistä melodiaa. Seuraavaksi tuleva Valtakunta on se tämän levyn helmi. Kappaleesta olisi hyvinkin voinut tulla Juicen Syksyn Sävelen tapainen, surumielinen Suomi-ikivihreä, jota kuulisi paljon mielummin radiosta kuin Kuuran Kukkia ja Satulinnoja (no se hyvä puoli kappaleen tuntemattomaksi jäämisessä on, ettei siihen joudu kyllästymään niinkuin Juicen vastaaviin niitä puhkisoitettaessa). Jälleen pidän aivan valtavasti sellon ja saksofonin luomasta kudelmasta kappaleessa. Seuraavat Harlekiini ja Klovni nivoutuvat täysin yhteen. Ensimmäinen on sirkusmusiikkimainen alkaen koskettimilla, josta kappaleen puolivälissä koko orkesteri jatkaa soittaen samaa teemaa. Klovnissa tahti hidastuu surumieliseksi marssiksi laulajan kertoessa esityksessä nauravasta, mutta mielessään itkevästä klovnista. Vaikka sanoitus ei ole Lattusen, kappale voisi hyvin kertoa hänen asemastaan Suomen musiikkimaailmassa, hän kun käsittääkseni joutui arvostuksen puutteessaan paljon olemaan musiikin sekatyöläinen. Nimibiisi Tuhkamaa jatkaa hyvin samankaltaisessa, surumielisen hiljaisissa tunnelmissa nopeutuen ja kiihkeytyen välillä. Hymni alkaa nimensämukaisesti hyvin juhlavasti kirkkouruilla, mutta muuttuu tämän levyn proge-eepokseksi. Rumpali Jukka Teerisaari todella näyttää tässä kappaleessa, mistä kana kusee! Levyn lopettaa optimistisen kaunis Oodi, jossa kuullaan jälleen pitkästä aikaa kaunista naisääntä Saara Hedlundin laulaessa kaunista stemmaa itsensä kanssa. Saaran laulu tuo myös hienon taustan Tuhkamaa kappaleelle.

Minun on vaikeaa sanoa, kummasta näistä viimeisestä Haikaran levystä pidän enemmän paljolti johtuen niiden erilaisuudesta. Dominon ollessa kanttaan myöten hyvin valoisa ja optimistinen Tuhkamaa puolestaan on hyvinkin pessimistinen, mutta kauniin surullinen levy. Nämä levyt eivät ehkä yllä ihan Haikaran klassikkolevyjen tasolle, mutta mieleeni ei nyt tule yhtään 70-luvun progebändiä, joka olisi päässyt 70-luvun jälkeen klassikkolevyjensä tasolle. Nämä Haikaran levyt ovat kuitenkin 70-luvun jälkeisessä progemaailmassa mielestäni kärkikaartia. Vaikka pidän kovasti esim. Wigwamin 70-luvun jälkeisistäkin levyistä, niiden tavoin näissä Haikaran levyissä ei ole yhtään jälkilämmittelyn makua. Vesa Lattunen kykeni uudistumaan ja tekemään raikkaita, uudelta kuulostavia progelevyjä silti säilyttäen hyvin persoonallisen omaleimaisuutensa. Lattunen poistui keskuudestamme 2005.

Halusin kirjoittaa artikkelit näistä Haikaran kahdesta viimeisestä levystä ihan siitä johtuen, että käsittääkseni ne ovat erinomaisuudestaan huolimatta jääneet varsin vähälle huomiolle (mikäli olen väärässä, korjatkaa käsitykseni). Tyhmyydestäni johtuen en aikanaan tilannut Colossus-lehteä, joten minulla ei ole tietoa, kuinka paljon näitä levyjä siinä huomioitiin niiden ilmestyessä. Itselläni nämä -98 ja -01 ilmestyneet levyt menivät aikanaan täysin ohitse, olen niiden olemassaolosta ollut tietoinen vasta parin viimevuotisen Haikara-diggailun myötä. Samaan hengenvetoon sanon, että Vesa Lattunen oli Suomen aliarvostetuin säveltäjä/muusikko. Progepiireissä käsittääkseni Haikaran Iso Lintu-levy ei myöskään omaa yhtä suurta arvostusta kuin bändin kaksi ensimmäistä levyä. Ei se minunkaan mielestäni yllä toki kahden ensimmäisen tasolle, mutta on silti varsin hieno levy sisältäen Lattusen persoonallisia, melodisia sävellyksiä ja upeita puhallinsovituksia. Levy ei todellakaan ole Satsanga-merkistä huolimatta mikään Kuoppamäki-tyylinen iskelmälevy.

 

Domino alkaa varsin seesteisesti Polku-kappaleella, joka on instrumentaatioltaan lähes akustinen. Seesteisyys jatkuu seuraavassa Portti-kappaleessa, mutta muuttuu toiminnallisemmaksi seuraavassa, joka alkaa leikkisästi, kansanmusiikkiomaisesti saxofonin ja kitaran vuorottaisella lurituksella. Kappale muuttuu jälleen leppoisan akustiseksi palaten välillä kansanmusiikkiteemaan. Loppuun tulee vielä kaunis, uusi akustinen osio. Tämä Ykseys-kappale kantaa hyvin pitkästä 12 minuutin kestostaan huolimatta paljolti Lattusen mahtavan nyanssitajun ansioista. Nämä kolme kappaletta tuntuvat muodostavan selkeän kokonaisuuden varsinkin sanoituksiltaan.

Mutta neljäntenä tulee Lady, joka on tämän levyn helmi. Alkaen akustisella kitaralla mukaan tulee nokkahuilu soittaen aivan uskomattoman kaunista melodiaa. Kappale muistuttaa King Crimsonin vastaavia yksinkertaisen kauniita kappaleita 70-luvulta, toisaalta siitä tulee mieleen myös Fleetwood Macin "Oh Well"-kappaleen hieno, akustinen loppuosa. Vaan ei mahtavuus lopu siihen: Gloria Deo-kappale alkaa mahtipontisesti latinankielisellä kuorolaululla jatkuen sitten hyvin eeppisenä progeteoksena. Välissä on hiljaisempaa, jälleen hienon huilusoiton siivittämää tunnelmointia, joka muuttuu lopussa hyvin aggressiiviseksi. Kappaleesta tulee mieleen bändin klassinen Geafar-teos niin rytmillisesti kuin soinnullisesti, mutta kyse ei silti ole mistään plagiaatista, vaan Gloria Deo on aivan itsellinen, nauttiva proge-eepos. Levyn kruunaa vielä kaunis, laulettu akustinen Kultamalja.

Domino-levylle Haikaran kokoonpano oli uusiutunut Vesa Lattusta lukuunottamatta täysin. Tätä levyä ei ole saatavana sähköisesti, ei spotifystä eikä youtubesta. Joten mars, mars, nyt kaikki tilaamaan siitä vielä jäljellä olevat kappaleet Ektro-shopista, jotta joku saa hyvän syyn julkaista tämän uudelleen (toivottavasti myös vinyylinä).