Morpe's blog

Melko pian sen jälkeen, kun olin toivotellut "Fraten" uudelleenjulkaisun levyarviossa Circlelle pitkää ikää ja monia levyjä, huomasin levykauppa äxän tulevissa levyissä kesäkuussa ilmestyvän uuden Circle-levyn. Olin ollut huolissani bändin tulevaisuudesta, koska edellisenä vuonna bändiltä ei poikkeuksellisesti tullut studiolevyjä ja Mika Rätön mielenkiinnot tuntuivat olevan musiikkia enemmän leffojen teossa. Kun kuulin "Kill City" maistiaisen levyltä, ilmeisesti en ollut sillä hetkellä virittynyt Circle-tajuudella, koska kappale ei jotenkin iskenyt. Levyn mainoksissa mainitut Stooges- ja Judas Priest-vaikutteet eivät myöskään kuulostaneet erityisen omaperäisiltä. Mutta onneksi huoleni oli turhaa: Circle on jälleen tehnyt valtavan hienon levyn! Mukavaa oli, että enemmänkin noiden mainostettujen heavy/punk-vaikutteiden sijaan monin paikoin levy tuo tunnelmissaan mieleen edellisen, upean "Pharaoh Overload"-levyn. Syynä luultavasti on biisien tunnelmien lisäksi se, että vaikka edellisen levyn akustisten soitinten sijaan onkin käytetty enemmän sähköisiä, soundit muistuttavat kuitenkin Circlen aiempien heavylevyjen sijaan enemmän 70-luvun heavymeininkejä.

Levyn aloittaa upeasti levyn pisin "Rakkautta Al Dente"-kappale. Aika doomilla mätöllä alkavaan kappaleeseen alkaa Janne Westerlund huutamaan korkealta ja kovaa, mutta Rob Halfordilta hän ei juurikaan kuulosta. Mätön keskeyttää kaunis kosketinsoitinseinämä, jonka jälkeen Mika aloittaa laulannan kappaleen jatkuessa hieman kevyemmin. Säkeistön ja kertosäkeen jälkeen kappale lähtee upealle, 60-luvun lopun tyyppiselle kauniille ja välillä myös ristiriitaiselle tripille, jossa kuullaan myös heleää akustista kitaraa ja triangeleita. Kappaleen tunnelmat tuovat hieman mieleen edellisen levyn "Koitto"-kappaleen. Tämä kappale on yksi levyn huippuhetkistä, mutta eniten pidän kuiten seuraavana tulevasta levyn nimikappaleesta sen yksinkertaisuudesta huolimatta. Kappale alkaa hyvin paljon Stoogesin "I wanna be your dogia" muistuttavalla riffillä vaihtuen sitten toiseen, melodisen Sonic Youthin mieleentuovan ja rytmisiä koukkuja sisältävään osioon. Mikan kosketinsoitin luo hienoja kudelmia riffeihin. Vinyylin toisen puolen aloittava "Saxo" tuo shamistisessa meiningissään hieman mieleen edellisen levyn "Kävelen Luitten Päällä"-kappaleen, mutta tästä poiketen se sisältää kuitenkin myös melodisen lauletun osion. "Imperiumi" on oikeastaan se ainoa Judas Priest-vaikutteinen kappale, mutta angstisessa kiidossaan ei olisi varmasti kelvannut Priestin ohjelmistoon. Kappale on ihan mukiinmenevä välipala, mutta poikkeaa eniten muusta levystä. "Kill City" aukesi ihan toisella tavalla jo toisella kuuntelukerralla. Vaikka kappale lähtee hyvin Stooges-maisella riffillä, mukaan on mahdutettu myös erittäin kauniita suvantokohtia ja kappaleen lopetus on Circlemäisen yllättävä. Ei siis pelkoa, että Circlestä tulisi Stooges-pohjainen bändi lukuisten muiden tylsien bändien joukkoon. Levyn lopettaa hienosti Jannen laulama "Sick Child", jossa on samanlaista, primitiivibluesia tunnelmaa kuin hänen soolotuotannossaan.

Vaikka tämä Circlen uutukainen on saanut varsin hyvin mediahuomiota ja jopa yle teki sivuilleen oppaan Circlen musiikista viime kuussa, minulla on tunne, ettei Circle saa ainakaan Suomessa täysin sitä arvostusta mikä sille kuuluisi. Toivon, että olen väärässä. Jokseenkin käsittämätöntä oli ainakin se, että Radio Helsingissä tämän tällä viikolla ilmestyneen ja mielestäni tällä hetkellä parhaan tämän vuoden suomalaisen levyn sijaan viikon levynä oli Ultra Bran vanha kokoelma, josta vain oli ilmestynyt ensimmäinen vinyyliversio. Kuitenkin kun kyseinen radioasema on edellisillä viikoilla valinnut levyikseen esim. Verneri Pohjolan ja Mikko Joensuun levyt ja ymmärtääkseni pitäisi olla kaikella tapaa uuden, laadukkaan musiikin lippulaiva. No, tärkeintähän kuitenkin on, ettei Circlen musikillinen luovuus vaikuta olevan ehtymässä. Mielestäni kenenkään olisi ihan turha ruveta vaatimaan Circleltä minkäänlaista uudistumista, niin monenlaisissa musikillisissa muodoissa bändi kun on olemassaolonsa aikana kulkenut, että niistä riittää takuulla ammennettavaa tulevillekin levyille. Sanon tässä nyt julkisesti tämän: Suomen paras bändi on RadioCirclePuhelimet.

Suurena Pink Floyd-fanina en ole koskaan ollut erityisen innostunut Watersin soolotuotannosta (luultavasti en ole ainut vastaavasti ajatteleva Floyd-fani). Final Cut, jota yleisesti pidetään Watersin ensimmäisenä soolona, on mielestäni aina ollut Floydin huonoin levy. Hieman enemmän innostuin aikanaan Watersin virallisesta ensimmäisestä soololevystä "The Pros and Cons Of Hitch Hikingista". Kuitenkin joidenkin kuuntelukertojen jälkeen päätin nauhoittaa sen päälle, c-kasetille kun sen olin tallentanut enkä koskaan ole sen jälkeen palannut levyyn. Muihin Watersin sooloihin, kuten myöskin hänen kahteen uuteen the Wall versiointiinsa en ole tutustunut. Jokatapauksessa miehen soolotuotannosta on kuitenkin edes jonkinlainen kuva, Gilmourin soolot kun ovat edelleen kokonaan kuulematta kuten myös kahden muun Floyd miehen soolot, alkuperäiskitaristin Barretin levyt on toki tullut moneen kertaan kuunneltua.

Vailla sen kummempia odotuksia pistin soimaan tämän uuden. Ja täytyy sanoa, että odotukset ylittyivät! Levy alkaa hyvin Dark side-maisesti kappaleella "When We Were Young", jossa tälläkertaa useita eri puheita puhuu Roger itse sykkeen mukana. Deja Vu tuo alussa mieleen Floydin Pigs On the Wingin muuttuen kuitenkin pian Floydin Final Cut-levyn kaltaiseksi tunnelmoinniksi. Samankaltainen tunnelmointi jatkuu "The Last Refugeessa" sillä erotuksella, että rumpali soittaa alle David Bowien "Five Years"-kappaletta muistuttavaa komppia. Seuraavassa "Picture Thatissa" tunnelma muuttuu terävemmäksi, rumpujen tullessa mukaan siitä tulee mieleen Floydin "Sheep". Tässä yhdessä levyn kohokohdista Waters kuvaa nykyajan julmuuksia. "Broken Bones" palaa Final Cut-tunnelmiin sotateemoineen. Seuraavaksi tuleva levyn nimikappale on äärimmäisestä synkkyydestään huolimatta levyn paras kappale. En tiedä, voiko tämän hetken maailman hulluutta kuvata koskettavammin. Upeasti heti perään jatkaa hyvin apokalyptisissä tunnelmissa "Bird In a Gale", josta puolestaan paikotellen tulee mieleen Floydin "Dogs". "The Most Beautiful Girl" on kaunis rakkausballadi, jossa jälleen rumpali soittaa Bowien "Five Yearsin" -kaltaista komppia. Seuraava singlenäkin julkaistu "Smell the Roses" liikkuu jälleen hyvin Floydmaisissa tunnelmissa, joista tulee mieleen hieman "Have a Cigar". Loput kolme kappaletta muodostavat jatkumon: ensimmäinen "Wait For Her" on sävelletty palestiinalaiseen rakkausrunoon, kun kahdessa seuraavassa "Ocean Apartissa" ja "Part Of Me Diedissä" Waters tuo akustisen balladin muodossa esille niin pelkoaan rakkautta kohtaan kuin muitakin pelkojaan. Dark siden tapaan levyn lopussa kuullaan vielä hiljaista muminaa.

Kyllähän se tämäkin Waters-levy aika nihilistisen synkkä on. Kuitenkin levyyn tuovat hienoutta niin nuorien soittajien virkistävä soitanta kuin hyvin maanläheiset soundit. Luulisin myös, että levyn Floydia muistuttavat huippuhetket ovat parasta Watersia pitkään aikaan. Kuitenkin soololevyjen sijaan niin minä kuin varmasti moni muukin Floyd fani toivoo, että nuo kolme elossa olevaa miestä lyöttäytyvät yhteen ja lähtevät vielä yhdelle kiertueelle. Vaikka Wright olikin hieno kosketinsoittaja, hänet pystyisi korvaamaan. Ymmärtääkseni upean Live 8 konsertin yhteydessä Waters ei olisi jyrkimmin vastustanut Floydin uudelleen kasaamista, vaan Gilmour. Ja tämä siitä syystä, että Waters oli sanonut kieltäytyvänsä soittamasta materiaalia, mitä Floyd teki ilman häntä. No oli miten oli, luultavasti kaikkien Floyd-fanien on tyytyminen näihin sooloihin. Missään nimessä huono ei Watersin suunta ole tällä uudella.

Sun Ra, syntymänimeltään Herman Poole Blount, liitetään yleisesti jazziin. Hän kuitenkin teki 60-luvun puolivälissä niin merkittävän harppauksen avantgardemusiikin pariin, että hänen musiikkinsa luulisi kiinnostavan progemiestäkin. Niin musiikissaan ja elämässään hän muutenkin on hyvin monilla tavoin poikennut keskivertojazzmiehestä. Sun Ra väitti, että avaruusmiehet kaappasivat hänet vuonna 1936 tai -37 ja veivät hänet Saturnukseen. Avaruusmiehet olivat kertoneet, että maailma on menossa kohti kaaosta ja Sun Ran tehtävä on pelastaa se musiikillaan. Tästä hänen kokemuksestaan muodostuikin omanlainen filosofia, josta hän puhui musiikin ohella ihmisille ja joka joka koostui mm. kosmisista asioista, rauhan puolesta puhumisesta, rasismin vastustamisesta ja egyptin mytologiasta. Sun Ra oli myös aseistakieltäytyjä ja joutui 40-luvulla tämän vuoksi vankilaan. Merkittävästi hän poikkesi jazzkolleegoistaan myös siinä, että hän perusti yhdessä Alton Abrahamin kanssa itsenäisen levymerkin nimeltään El Saturn Records, joka julkaisi valtaosan Sun Ran tuotannosta. Strut records teki hienon työn julkaistessaan kaikki Sun Ran singlet 3CD:n ja kuuden vinyylin kokoelmina.

Ensimmäinen 3LP:n vinyyliosio sisältää muutamaa poikkeusta lukuunottamatta aika perinteikästä, mutta hienoa jazzkamaa. Tämä toinen kolmoisälpeellinen puolestaan sukeltaa hyvin paljon avantgarden puolella. Tässäkin ensimmäinen levy liikkuu aika paljon jazzin parissa sinkkujen ollessa 60-luvun alkupuolelta. Merkille pantavaa on, että jo tuolloin Sun Ra yhdisteli jazziinsa bluesin elementtejä hyvin paljon (lähes 10 vuotta ennen Colosseumeja ja vastaavia). Toisella levyllä alkaa sitten avantgarden ystävien herkut. The Bridge sisältää Sun Ran kosmista sähköisen Celestan soittoa, hyvin hälyäänistä puhallinsoittoa sekä intensiivistä lausuttua Sun Ran runoutta. Rocket # 9 on rytminen, hienon toistuvan puhallinsoitinriffin sisältävä kappale. Sun Ra teki kappaleesta hyvin erilaisen sovituksen kuuluisalle "Space Is the Place"-levylleen. "Blues On Planet Mars"-kappaletta levyn teksteissä on luonnehdittu bluesiksi ulkoavaruudesta, joka hyvin kuvastaa tätä pelkästään Sun Ran klavinetilla bassolinjaa ja kuvioita soittamaa ja vähäisillä perkussioilla koristettua kappaletta. Seuraava "Saturn Moon" liikkuu samoissa tunnelmissa, joka kuitenkin sisältää myös surumielistä hyminää. "Journey To Saturn" puolestaan liikkuu aika swingeissä tunnelmissa, mutta rupinen nauhoitus tekee siitä myös aika avantgarden. Levynpuoliskon lopettaa hyvin spiritualisen laulannan sisältävä " Enlightenment". "I´m Gonna Unmask the Batman" on alunperin vanha R´n`B-pala, mutta Sun Ran soittama nouseva/laskeva bassolinja tekee siitä erilaisen. "The Perfect Manissa" puhaltimet vetävät perinteikkään jazzin malliin, mutta Sun Ra tuo tähän moogillaan sekä huumoria että jopa New Wavelta/No Wavelta kuulostavia elementtejä. "Love In Outer Space" sisältää todella kauniin lauletun melodian. "Mayan Temple" vie kuulijan jälleen hyvin aavikko/avaruus -tunnelmiin. "Sky Blues" lopettaa kakkoslevyn hyvin groovisti.

Kolmoislevyn aloittaa "Disco 2021", joka nimensä mukaisesti on ihan jotain muuta kuin julkaisuaikakautensa discoa. Taustalla soi tasainen rytmitausta ja Sun Ra vetää syntikalla päälle avantgardekuviointia rumpalin keskittyessä lautasten paiskontaan. "Rough House Blues" on jälleen hyvin groovia kamaa perään tulevan "Cosmo-Extensionsin" palatessa hyvin avantgardistisiin tunnelmiin. "Quest" on rytmikäs piano kappale. "Outer Space Plateau" alkaa juhlavalla, kirkkourkumaisella soitannalla muuttuen puhaltimien mukaan tullessa pikkuhiljaa jokseenkin kaoottisen ahdistavaksi. "Sometimes I`m Happy" on hyvin kaunis, sielukkaan June Tysonin laulama kappale. Svengaavaan "Nuclear Wariin" liittyy hauska tarina: levynkansitekstien mukaan Sun Ra uskoi sen olevan hitti ja tarjosi sitä Columbia-Recordsille. Kun teksteissä lauletaan mm. että "ydinsota on mutsinnussija, jos ne painaa nappia, saat pussata perseellesi hyvästit", on aika ymmärrettävää että jokseenkin konservatiiviseksi miellettävä Columbia Records näytti Sun Ralle ovea. Luulen kyllä, että Sun Ra ei koskaan uskonutkaan Columbian julkaisevan tuota kappaletta, vaan halusi vain käydä härnäämässä heitä. Jokatapauksessa uuden aallon Y-records julkaisi kappaleen maksina ja Sun Ra sai uuden aallon ihmisistä uusia faneja. Kokoelman lopettaa kaksi Sun Ra runouteen perustuvaa kappaletta sekä ainoa cd-singelena julkaistu kappale "I Am the Instrument", joka on siis sekä viimeisiä Sun Ran nauhoituksia ennen hänen kuolemaansa ja myös viimeisenä julkaistu single. Tämä kyseinen kappale sulkee ympyrän hienosti, olihan ensimmäisen kokoelman ensimmäisena kappaleena Sun Ran ensimmäinen tiedetty levytys samasta kappaleesta.

Jazzmusiikki on minulle ollut aina hyvin sivujuonne musiikinkuuntelussani ja olenkin tutustunut vain muutamien keskeisten artistien muutamiin levytyksiin. Hyvin myöhäisherännäisenä olen kuitenkin innostunut erityisen paljon Sun Ran hyvin monipuolisesta musiikista. Kaikille hänen musiikistaan kiinnostuneille voi varauksetta suositella näitä kokoelmia aloituslevyiksi, koska niistä voi muodostaa hyvin kokonaisvaltaisen kuvan hänen laajasta tuotannostaan.