Morpe's blog
Koska Wigwam on nyt ollut tapetilla noista konserteista johtuen, päätin tarttua tähän klassikkoesikoiseen, josta siis Svart julkaisi ensimmäisen ja ansiokkaan uusintavinyylin sitten 80-luvun vajaa vuosi sitten. Muistan hyvin, kun ostin kyseisen Loven uusintapainoksen 80-luvulla Kajaanin musiikista. Sitä ennen olin ostanut samasta liikkeestä vastaavat painokset Beingistä ja Dark Albumista. Tombstonea liikkeessä ei ollut, mutta sain sen tilaamalla. Nuclear Nightclubin ostin onnekkaasti käytettynä eräältä tuttavaltani. Fairyportia, Live Musicia, Lucky Golden Stripesiä eikä myöskään Nuclearia ei tuolloin saanut uutena. Ja kainuussa ei niitä pahemmin käytettynä liikkunut. Jokatapauksessa ostettuani tuon esikoisen ja laitettuani sen soimaan, olin varma kantta tarkastellessani, että se on alunperin julkaistu Beingin tavoin avattavilla kansilla. Vuosien kuluttua sain tietää hämmästyttävästi, että uusintapainos oli originaaliasussa lukuunottamatta ensimmäisessä "oikea"-kansi painoksessa ollutta liitettä. Liitteen sain sitten 90-luvulla hommattua valokopiona erään ystäväni kautta.
Luonnollisesti olin hyvin innoissani kuultuani, että Svart aikoo julkaista uusintapainoksen hyödyntäen ensimmäisiä, käsin tehtyjä pahvikansia jollakin lailla. Kuulin myös huhun, että julkaistaan tuplapainos, jossa toisella vinyylillä on levyltä puuttuvat singlet ja muutakin harvinaista. Herkuttelin luonnollisesti ajatuksella, että viimein saan kuulla alkuperäisen 633 Jesu Fåglarin. Pettymyksekseni julkaisussa oli vain yksi vinyyli, jossa se alkuperäinen musiikkiasu. Kannet olivat kuitenkin hulppeat: kolmesta pahvikannesta oli tehty omat slipcaset, joiden sisällä oli "virallinen" kylläkin tällä kertaa avattavilla kansilla oleva versio (ehkä 80-luvun ajatukseni kantautuivat Svartiin). "Virallinen" kansikuva on se, mikä alunperin piti julkaista, mutta jostain syystä Love suurensi piirrettyä kansi kuvaa ja otti vaalemman punaiset reunat pois. Avattavista kansista löytyy hienoja aikalaiskuvia ja Gustavsonin muistelmat levynteosta. Vinyylin väri vaihtelee kolmessa eri slipcasessa, yksi punainen, yksi kirkas ja yksi perinteinen musta.
Huldenin säveltämän Häätö-single-kappaleen perusteella voisi tehdä päätelmän, että bändissä oli jo alunalkaen kolme huikeaa säveltäjää. Gustavson tosin muistelee, että alkuperäinen Jesu ei olisi ollut niin upea kuin Häätö. Jokatapauksessa mikäli se oli edes lähellä Häätöä, olisin itse biisienpoisjättö asiassa voinut päätyä eri ratkaisuun kuin mihin bändi päätyi. Mielestäni A-puolen lopettava No Pens, Ei Karsinoita on hienoa cembalo-outroa lukuunottamatta levyn keskinkertaisinta antia. Mutta ehkäpä Jesu Fåglar levyn alussa olisi rikkonut Gustavsonin hienoa puoliskoa.
Kuten kaikki varmaan jo tietävätkin, levy siis jakaantuu Gustavsonin säveltämään a-puoleen ja Pembroken b-puoleen. Linnunlaulu intron jälkeen levy käynnistyy Pidän sinusta-instrumentaalilla, jossa bändi jammaa vallan hienosti. Niin Gustavsonin kuin Nikamon soolot ovat aivan upeita. Kappale vaihdetaan katkeamatta Procol-vaikutteiseen En Aio Paeta-lauluun, jota seuraa avantgardenistinen Neron Muistolle; Hyvää Yötä, josta päästään jälleen Procol tyyliseen Guardian Angel, the Future -kappaleeseen. Vaikka pidän kovasti Procolista, väitän, että Wigwam pesee intensiivisessä tunneilmaisussaan bändin näissä kahdessa kappaleessa mennen tullen. Musailoittelu jatkuu Pembroken puolella: Henry´s kokonaisuus käynnistyy hyvin avantgardistisesti saaden sitten rakenteen. Kokonaisuudesta löytyy hyvin monipuolista musiikkia: aivan uskomattoman kaunista, surumielistä melodisuutta (Geographical, Highway Code, Cancelled Holiday Plans, Ears, Eyes..., Milk Round in the morning), hauskaa rytmittelyä (Mountain Range, Ghastly & Diabolical) sekä jopa dixieland-jazzia (Hard `n Horny all-niter). Kokonaisuutta on väritetty niin DDT-jazz bändillä, jousilla kuin kontrabassolla. Kokonaisuus ei silti ole mikään sillisalaatti, vaan mielestäni Pembrokea parhaimmillaan!
Myös lyriikat ovat molemmilla upeat. Vaikka Gustavsonin puoli on selkeästi jaettu kappaleisiin, mielestäni sekin muodostaa selvän kokonaisuuden. Olen jo pitkään ajatellut sen olleen eräänlainen Gustavsonin harjoitelma tulevasta Joined to Conscience-kokonaisuudesta, koska siinä on hyvin paljon yhtenevyyksiä. Pidän sinusta voi ajatella olevan päähenkilön yritystä kontaktiin vastakkaiseen sukupuoleen, ehkäpä jopa eroottissävyiseen. Seuraavana päivänä henkilö potee niin maailmanahdistusta kuin ehkäpä ahdistusta tuosta edellisestä illasta (Jumalani miksi se mikä illalla on kaunista on aamulla niin rumaa). Joined To Consciencen -henkilön tavoin filosofoinnin kautta löytyy kuitenkin uskonnosta tie, Guardian Angelin henkilö tuntuu kylläkin löytävän sen Buddhalaisuudesta. Gustavson ilmaisee hyvin kokonaisuudessaan nuoren ihmisen pohdintaa ja kasvukipuja. Henry´s puolestaan on tragikoominen tarina 50-vuotiaasta maitokuski Henrystä, joka hukkuessaan päiväunelmiensa vuoriin ei saa mitään tehdyksi. Välissä käydään laitapuolen kulkijoiden välienselvittelyssäkin paikallisessa baarissa (vai onko paikka sittenkin helvetti?) Tarinassa ei kylläkään puhuta mitään Boriksesta, jonka kuvan Pembroke piirsi liitteeseen Henry´n ohella. Onkohan hän kenties Henryn pomo?
Vaikka henkilökohtaisessa Wigwamin albumien paremmuusjärjestyksessä Fairyport (joka on mielestäni maailmankaikkeuden paras albumi) ja Being menee ohitse, on sydämmessäni aina ollut erityinen paikka tälle esikoiselle. Onhan se myöskin ainut, missä saa kuulla Nikamon persoonallista kitarointia ja Huldenin hienoa bassottelua (se SG:n soundi!). Jotenkin tämä on myös ainut Wigwam-levy, jonka voi ajatella olevan osa Suomen sen hetken undergroundia (no onhan Tombstonellakin se pätkä Kureniemeä). Hulden mainitsee myös kirjassa Finvoxissa tuolloin olleen vanhaa putkitekniikkaa ja myös minä nautin tosi paljon levyn erittäin lämpöisistä soundeista. Vaikka Wigwamin kaverit olivat aikanaan sitä mieltä, että Pressa voitti heidät levyllään, minulle Hard N´ Horny on aina ollut moninkertaisesti pressan ekaa rakkaampi niin soundeiltaan kuin musiikiltaan.
