Morpe's blog

Vihdoinkin tämä Suomi-progen hieman tuntemattomampi helmi on saanut vinyyliuusintajulkaisun! CD:nä levy julkaistiin jo 2013, mutta viime kuussa Shadoks-julkaisi uusintavinyylin. Vähävaraiselle vinyylinkerääjälle julkaisu on varsin tarpeellinen, sillä alkuperäisestä saa pulittaa useita satoja euroja.

Nimbus aloitteli jo 1967 Salossa koulubändinä. Pian yhtye alkoi tehdä keikkoja Mafia-nimellä. Soitettuaan päivän hittejä bändin kitaristi Harri Suilamo alkoi tehdä 70-luvun alussa omaa, progressiiviseen rockiin suuntautuvaa materiaalia. Love Records kiinnostui bändistä sen toimittua Wigujen ja Pressan lämppärinä. Bändi teki pari studioäänitystä Måns Groundstroemin johdolla, mutta näitä äänityksiä julkaistiin vasta 1996 Love proge -kokoelmalla. Vuonna 1974 Satsanga -levymerkin Jukka Kuoppamäki kiinnostui yhtyeestä ja se pääsi sille tekemään tämän ainoaksi jääneen levynsä.

Levyn ensimmäisen puoliskon täyttää kolmesta kappaleesta muodostuva kokonaisuus, jota jatketaan vielä yhden kappaleen verran seuraavalla puolella. Kaksi muuta B-puolen kappaletta ovat itsenäisiä kokonaisuuksia. Tämä kokonaisuus alkaa hevosen kavion laukalla ja myös loppuu siihen. Musiikki toki kuulostaa Suomi-progelta ja jazz-vaikutteisessa soitannassa voi kuulla samaa kuin Wigujen ja Pressan meiningeissä, mutta jotakin viehättävän omaleimaista Nimbuksessa on. Levy on kokonaisuudessaan hyvin surumielisen lohduton, noista Suomi-progeiluista mieleen tulee eniten Wigujen Joined To Consciencen Gray Traitors osio ja Pressan Lambert Land -kappale. Ulkomaisista progeista vertailukohteeksi voisi hakea esim. Colosseumin Valentyne Suiten, toisaalta myös Zappan ensimmäisen Mothersin. Parhaiten onnistunut levyn kappaleista on mielestäni kokonaisuuteen kuuluva Jälkisäädös. Vaikka levyn kokonaisuuden tarina on myös aika lohduton, ei säveltäjä-sanoittaja Suilamo ehkä täysin vakavissaan sanoituksissaan ole ollut vai mitä sanotte seuraavasta: "Huominen on pakkopelko ja pariton luku, kolme painavaa P:tä" (myöhemmin bändin kosketinsoittaja alkaessaan kyllästyä Suilamon progeluihin väänsi kolmen P:n muotoon Pillu, Pilvi ja Pitkä Tukka). Voisin kuvitella, että sanoitusten aika absurdin maailman esikuvana on myös ollut Zappa.

Nimbuksen kohtalo oli paljolti sama kuin aikalaistensa Kalevalan, Haikaran ja Novan. Kun Wigujen ja Pressankaan levyt eivät hirveästi myyneet, oli noiden toisten myynti vieläkin huonompaa eikä myöskään ainakaan maksettuja keikkoja bändeille hirveästi löytynyt. Hieman mystistä on myös, ettei bändi sitten päätynyt Loven talliin. Ehkä Månsin kiinnostus lopahti jo ensi sessiossa, jolloin kymmenessä tunnissa aikaan saatiin vain yksi keskeneräinen kappale, Måns kun puursi samoihin aikoihin loputtomalta tuntuvassa Wigwamin Being-projektissa.

Sen verran tästä kylläkin ansiokkaasta julkaisusta täytyy nurista, että Shadoks olisi voinut painattaa mukaan alkuperäisen sana-liitteen. Myös Liisankadun studiossa nauhoitetut bonus-kappaleet olisi tästä vinyyliversiosta mielestäni voinut jättää pois, koska ne eivät yllä levyn materiaalin tasolle. Koska ne on sijoitettu hölmösti puolien loppuun, ne vain rikkovat levyn alkuperäistä, hyvää kokonaisuutta.