Morpe's blog

Milta kuulostaa Yes ilman Chris Squirea? Tänään ilmestyi ensimmäinen Yes-julkaisu, jossa ei soita yhtään alkuperäistä jäsentä. Jo 2013 Yesin miehet päättivät, että tavanomaisten klassikkobiisisettien sijaan yhtye ryhtyy soittamaan kokonaisia levyjä kiertueillaan. Seuraavina vuosina livenä sitten soitettiin klassikkoalbumit the Yes Album, Fragile, Close to the Edge ja Going For the One. Moni Yes-fani on saattanut ihmetellä, miksi seuraavaksi koko levyksi otettiin Drama. Lisäksi kiertueella kuultiin puolet Topographic Oceanista. Itsellenikin luontevampaa toki olisi ollut kuulla Topograph-kokonaisuudessaan (pidän kovasti levyn kakkospuolesta) tai sitten vastinpari Relayer - Time and a Word. No, Relayerin soittamisessa varmaankin olisi ollut haastetta kuin myös Topographin kokonaisuudessaan, Yes kun ei levyn kahta puoliskoa ole levyn kiertueen jälkeen ilmeisesti soittanut. Varmaan monien muiden tavoin tutustuin Dramaan vasta muutamia vuosia sitten ja totesin sen kyllä paremmaksi kuin klassikkokoonpanolla tehdyn edeltäjänsä. Vaikka Jake Nyman Rock-tiedossaan väitti ko kokoonpanon olleen bändin tekohengittämistä, levy sai kuitenkin varsin myönteisiä aikalaisarvioita. Yhtye myös heitti tuolloin varsin menestyksekkään USA:n kiertueen eikä moni yleisöstä ilmeisesti edes huomannut jäsenten vaihtumista, bändi kun tästä ei hirveästi ollut tiedottanut. Trevor Hornilla oli kuitenkin kiertueen aikana ollut äänen kanssa ongelmia, koska Squire ei ollut suostunut laskemaan yhdenkään kappaleen sävelkorkeutta. Liekkö syy sitten Draman valintaan viimeisimmällä kiertueella esitteväksi levyksi ollut se, että muistutettaisiin yleisöä siitä, että Yesiä on ennenkin esitetty ilman merkittäviä alkuperäisjäseniä.

Dramalla siis aloitetaan ja se vedetään hyvin samaan malliin kun aikanaan studiossakin. Levy on lähes kokonaisuudessaan varsin kelpo Yesiä, hieman yhtye soundiaan päivitti tuolloin 80-lukulaiseksi eikä vertailu Rushin Moving Picturesiin ole kaukaa haettua, kuitenkin Drama on selkeästi progempi levy. Oikeastaan vain "Run Through the Light" on hieman yhdentekevä kappale muistuttaen toisaalta Going For the Onen eteerisiä balladeja ja toisaalta tulevaa AOR-Yesiä. "Tempus Fugit" lähenee taas klassisempia Yes-kappaleita. Välissä kuullaan sitten 2 Yes-klassikkoa, "And You And I" ja "Heart Of the Sunrise" hyvin entiseen malliin esitettyinä. Jälkimmäisen temmot ovat toki laskeneet viime vuosikymmenen aikana, mutta se ei haittaa, koska homma kulkee. Brufordin tasollehan White ei ole koskaan päässyt. Hieman Davisonin ääni meinaa pettää jälkimmäisen korkeimmissa kohdissa. Seuraavaksi heitetään upea versio "Revealing Science Of Godista". Välissä kuullaan Topographin kolmannen puoliskon akustinen loppuosa nimellä "Leaves Of Green", joka on myös upeaa kuultavaa. Loppuun tulee sitten "Ritual", jota Yes jostain syystä on Topographilta eniten soitellut. Kappale kun mielestäni sisältää teoskokonaisuudesta eniten turhaa toistoa ja tyhjänpäiväistä haahuilua, jos nyt sitten kolmannen puoliskon kolistelutkaan ei mitenkään Yesin huippuhetkiä ole. Tälläkin livellä kappale on erityisesti Whiten tylsän rumpuosuuden aikana ainoa, mikä tekisi mieli keskeyttää. Loppuun heitetään sitten aika ponneton versio "Roundaboutista", jossa White myöskin kompuroi sekä aina ilahduttava "Starship Trooper". Liekkö sitten miehen kompurointi tuossa hyvin moneen kertaan soitetussa kappaleessa johtunut hänen selkäongelmistaan.

Vastauksena alussa esittämääni kysymykseen on, että Squiren poissaoloa ei huomaa mitenkään. Aiemmilla Yesin levyilläkin kitaraa ja koskettimia soitellut Billy Sherwood vetää bassot yhtä tymäkästi ja laulupuolikin tuntuu hoituvan entiseen malliin. Ainoa nurisemisen aihe näillä viimeaikaisilla Yesin liveillä on niitten jokseenkin huono äänitys. Erityisesti rummut kuulostavat siltä, kuin ne olisi nauhoitettu parilla mikillä rumpujen vierestä. Ilmeisesti Sherwoodin siirtyminen äänimiehestä soittajaksi on auttanut tämän levyn soundia siinä, että laulu kuulostaa paremmalta. Luulisi Yes-miehillä olevan sekä tahtoa että resurssia äänittää levynsä kunnolla. Vai liekkö he sitten ajattelevat, että vain hardcore fanit ostavat ja kuuntelevat näitä levyjä, joille on sitten ihan sama, vaikka lopputulos kuulostaisi purkista tulevalta? Jokatapauksessa Yes taitaa jatkaa ikuisesti. Kun nämä nykyiset tulevat liian vanhoiksi soittamaan, riviin astunnee jälkikasvu, onhan jo Wakemanin poika bändissä soitellutkin. Minua asiantila ei kyllä yhtään haittaa. Sanoihan Nick Masonkin aikanaan, ettei kukaan halua, että kaikki bändit olisivat dinosauruksia, mutta on hyvä juttu pitää edes muutama niistä hengissä. Toivoisin Yesinkin vielä piipahtavan Suomessa!

En ole mitenkään erityinen asiantuntija näiden lukuisten Crimson-livejulkaisujen osalta. Tutuksi ovat tulleet vain 70-luvun Earthbound ja USA sekä viime vuoden Live In Toronto. Kuulematta on vielä tässä välissä ilmestynyt "Radical Action To Unseat the Hold Of Monkey Mind". Kaikella tapaa mahtavaa kuitenkin on, että viime vuosina Fripp on kelpuuttanut aiemman muutaman vanhan biisin sijaan ohjelmistoon paljon upeita 70-luvun kappaleita. Iloinen olen myös siitä, että tällä uudelle livellä on monta aiemmin konserteissa kuulematonta vanhaa klassikkoa. Kokoonpano tällä livellä on sen verran uudistunut, että kolmantena rumpalina paukuttelee Jeremy Stacey Bill Rieflinin siirryttyä pelkästään koskettimiin. Jakko Jakszykin äänestä pidän paljon, hän kun muistuttaa kovasti Greg Lakea, vaikka toki Wetton oli heti Laken jälkeen seuraavaksi parhain Crimson-laulaja. Kaikella tapaa tämä uusi live on hyvin lähellä niin soundillisesti kuin soitannollisesti viime vuoden "Live In Torontoa"

Alkukellonkilistelyn ja orkesterin asettautumisen jälkeen konsertti käynnistetään Toronton tapaan "Larks`Tonguesin" ensimmäisellä versiolla, joka heitetään hyvin samaan tapaan kuin aiemmalla livellä. Seuraavan "Neurotican" studioversiota en ole kuullut, mutta ainakin tämä liveveto on hyvin intensiivinen ja päällekäyvä. "The Errors" on ilmeisesti täysin uusi kappale. Se muistuttaa lohduttomassa melodisuudessaan viimeisimpien Crimsonin studiolevyjen laulettuja kappaleita. "Cirkus" on yksi levyn kohokohtia, joka soitetaan hyvin uskollisesti alkuperäiselle. "The Lizard Suite" alkaa suoraan kappaleen "the Battle Of Glass Tears"-osiosta mennen siitä loppuun asti. Yhtye onnistuu tekemään loppurymistelyistä vieläkin meluisampia, kuitenkin levyn kohokohtiin tämäkin kuuluu kuin myös seuraava hieno versiointi "Fallen Angelista". "Larks Tonguesin" kakkososa ei mielestäni taas ole onnistunein liveversiointi, kappaleen nyanssit kun jäävät väliin jatkuvan paahtamisen takia. "Islands" on yhtä herkkä kuin alkuperäinenkin, ainoa eroavuus on se, että lopussa myös rummut tulevat mukaan. Ensimmäisen cd:n päättävä "Pictures Of City" saa yhtä hienon versioinnin kuin Toronton livellä.

Toisen levyn aloittavaa "Indisciplineä" en jälleen voi verrata studioversioon, mutta erittäin intensiivinen se on tällä livellä. Juuri kun alkaa kyllästyä kappaleen alun jankkaukseen kappale lähteekin hienoon kiitoon Jakkon upean laulun kanssa. "The ConstruKction Of Life" vedetään samalla varmuudella kuin Toronton livellä. "Easy Money" eroaa aiemmasta siinä, että Fripp soittaa soolon hänelle hyvin epätyypillisellä, voimakkaasti kaiutetulla kitarasoundilla saaden aikaan hyvin luolamaisen tunnelman. "The Letters" on hyvin Toronton versiota vastaava. Frippin säveltämä "Interlude" on pariminuuttinen akustinen pala, joka sisältyy jo edeltävään "Radical Action"-liveen. "Meltdown" on tuttu jo Toronton liveltä ja versiointi samankaltainen. Heti perään tulee kakkosversio "Radical Actionista", joka on myös edeltävällä livellä. Ainoa viimeiseltä studiolevyltä peräisin oleva "Level Five" kulkee varmaotteisesti entiseen malliin. Varsinaisen keikkasetin lopettava "Starless" on kaunis kuin aina. Kappale on mielestäni maailman toisiksi parhain. Ensimmäiseksi encore-biisiksi heitetään Motörheadinkin coveroima "Heroes". En tiedä, mahtoiko Lemmy edes tavata Bowieta, Fripp puolestaan heittää kitaraosuutensa niinkuin studiovedossaankin. Jos en tietäisi, että kyseisin versioinnin on tehnyt Crimson, en sitä tunnistaisi, koska niin epäcrimsonmaiselta bändi kuulostaa tässä klassikossa. Lopuksi tulee tietenkin "Schizoid Man". On yllättävää, kuinka tämä bändin varmaan miljoona kertaa soittama kappale kuulostaa edelleen tosi hyvältä.

Olen aina miettinyt, mitä Frippille oikein tapahtui 70-luvun lopulla. Vaikka Crimson toki teki aika tylyä musiikkia jo 70-luvun lopulla, ei bändin uudelleen kasaantumisen jälkeen ole koskaan kuultu sellaisia surumielisiä, mutta kuitenkin hyvin lämpimiä kappaleita kuten "I Talk to the Wind", "Cadence and Cascade", "Exiles" tai "the Night Watch". Jokatapauksessa on hienoa, että Fripp on voittanut aiemman vastahakoisuutensa soittaa vanhaa materiaalia. Vaikka nämä Crimsonin lukuisat livelevyt eivät toista samaa biisikaavaa monien muiden vanhojen artistien tapaan, saa näistä toki eniten irti vain tosifanit. Mutta ehdottomasti suosittelen kaikille 70-luvun Crimsonista pitäville jompaakumpaa näistä livelevyistä, joko tätä tai Live In Torontoa. Niin upeita hetkiä molemmat kuitenkin sisältävät. Ja King Crimson saisi kyllä ensi vuoden Euroopan kiertueellaan tulla myös Suomeen!

Heitettyään Wembleyllä vuonna 2013 harvoin kokonaan soitetun Quadrophenian ja juhlittuaan viisikymmentävuotista taivaltaan Hyde Parkissa vuonna 2015 the Who päätti jälleen kerran tarttua Tommyyn. Olinkin jo vähän huolissani siitä, onko the Whon taival päättynyt. Wilko Johnson kertoi taannoin haastattelussa Daltreyn sairastuneen pahaan aivokalvontulehdukseen. Vaan eipä huolta, Roger laulaa lähes entiseen malliin tällä Royal Albert Hallissa nauhoitetussa konsertissa. Hieman hänen äänensä on vuosien aikana paksuuntunut eikä hän pääse monien 60-luvulla aloittaneiden laulajien tavoin yhtä korkealle kuin ennen, josta johtuen osan kappaleiden sävelkorkeutta on laskettu. Kuitenkin Townshend on selkeämmin menettänyt äänensä ja minusta kuulostaa, että korkeimmat hänen osuutensa tässä Tommy-versioinnissa laulaa hänen hyvin samalta kuulostava veljensä Simon. Mahtavaa, että mukana on jälleen ollut rumpalina hyvin Moonmainen Ringonpoika Zak. Sen kummemmin en tässä rupea Tommyn tarinaa kertaamaan, kuin että mainitsen Townshendin saaneen innoituksen siitä 60-luvun lopulla gurunaan pitämältään Meher Babalta. Hauska yksityiskohta levyn syntyvaiheista on myös se, että keskeinen flipperi-idea tuli New York Timesin kriitikko Nik Cohnilta. Kriitikon heiton jälkeen Townshend kirjoitti Pinball Wizardin, josta tuli levyn hitti.

Tätä konserttipläystä mainostetaan sanoin "the Who heittää ensimmäisen kerran koko Tommyn livenä". Aivan kirjaimellisesti tämä ei pidä paikkaansa, instrumentaali "Undertone" kun kestää alkuperäisversiossa lähes 10 minuuttia, tällä konserttiversiolla on vain 2-minuuttinen, paljolti kitaralla vedetty versio. Mukavaa olisi ollut kuulla Zak rymistelemässä tuossa biisissä Moonin malliin. Merkillisempää on, miksi "Welcome" on jätetty aiemmin pois. Tämä hieno kappale saa nyt viimein myös hienon liveversioinnin. Liekkö sitten Townshendia myöhemmin nolottanut hänen Meher Baba-intoilunsa, tässä kappaleessa kun on selkeiten intialaisen mystiikan vaikutteita. Kaikkia kappaleita on turha alkaa tässä arviossa käymään lävitse. The Who vetää teoksen lävitse kohta jo 50 vuoden kokemuksellaan ja se on lähes kokonaisuudessaan komeaa kuultavaa. Ainoastaan Christmasin ja Cousin Kevinin kohdalla on havaittavissa pientä väsähtäneisyyttä, joka sitten korjaantuu Acid Queenissa. On mukavaa, että "Eyesight to the blind (the Hawker)" vedetään samalla "tango"-kompilla, kuten alkuperäinenkin versionti sen sijaan, että tulisi myöhempi, funkahtava versio. Hienoa on myös, että ilmeisesti koskettimilla soitetut alunperin Entwistlen käyrätorvella soittamat osuudet kuulostavat ihan samalta kuin alkuperäisessä.

Tommyn jälkeen Who vetää vielä potpurin tuttuja hittejään. Niistä sanottakoon sen verran, että "I Can´t Explainista" kuullaan sähäkämpi versio kuin Hyde Parkin konsertissa, kun taas "I Can See For Miles" vedettiin Hyde Parkissa paremmin. On aika uskomatonta, millä kiihkolla Who vetää jonkin "Won´t Get Fooled Againin" varmaan kymmenennen tuhannen kerran. Voihan bändiläiset toki ajatella, että jokainen kerta saattaa olla se viimeinen.

Voi olla, että the Who tulee palaamaan vielä kerran Tommyyn sen täyttäessä 50 vuotta. Tommyyn ja Quadropheniaan uudelleenpalaamisen sijaan mielenkiintoisempaa olisi, jos the Who esittäisi jonkinlaisen laulumaratoonin toteutumattomaksi jääneestä "Lifehousesta". Townshendhän toteuttikin 2000 soolona tällaisen projektin julkaisten tekemiään demoja ja konsertoiden. Kuulisin niitä kappaleita mieluusti kuitenkin Rogerin laulamana, hienolta Who´s Next-albumiltakaan kun ei juurikaan ole livenä kuultu esim. "Love Ain´t For Keepingiä" ja "the Song Is Overia". En myöskään tiennyt aiemmin, että myös "Who Are You"-kappale oli alunperin Lifehousen satoa. Mutta kovana Who-fanina toki otan nämä kaikki uudet konserttipläjäykset mieluusti vastaan, the Whon livesoitanta kun on edelleen mahtavaa kuultavaa. Tätä taltiointia voi suositella kaikille niille, jotka eivät tykkää alkuperäisen levytyksen 60-lukulaisista soundeista ja laulun suuresta tarkoituksellisesta etualalla olosta. Kaikin puolin taltiointi on onnistunut ja soundit ovat tuhdit.