Morpe's blog

Ei kahta ilman kolmatta: viime kuussa Svart julkaisi tämän kolmannen, aiemmin vinyylinä julkaisemattoman Pohjola-levyn kolmen vinyylipuoliskon mittaisena. Aikanaan levyn ilmestyminen jäi minulta huomaamatta mahdollisesti silloisesta kiireisestä perhetilanteestani johtuen, mutta ehkä myös siksi, että Pohjola oli juuri vastikään ainakin osittain taloudellisista syistä päättänyt lopettaa keikkailun ja keskittyä säveltämiseen. Kun levyn sitten viimein ostin, mieleeni ei olisi missään vaiheessa tullut, että se jää Pekan ainakin elämänsä aikana julkaistuksi joutsenlauluksi. Pidin sitä enemmänkin upeista hetkistään huolimatta jonkinlaisena välityönä erityisesti upean "Pewitin" jälkeen. Kuitenkin nyt näin jälkeenpäin levy ei ole ollenkaan huono päätös, sisältäähän se oikeastaan kaikkia Pohjolan musiikin puolia, niin sinfonisia aineksia, jazzia kuin kevyempääkin musiikkia.

Levyn aloittava "Waves" kuuluu kyllä omiin kaikkien aikojen Pohjola-suosikkeihini! Kappaleessa on kertakaikkisen upean pakahduttava surumielinen melodia, jota varioidaan upeasti niin alun hennolla harpun soitolla kuin mahtipontisesti jousilla patarumpujen tullessa mukaan. Kappale on täysin isolta klassiselta orkesterilta kuulostava eikä se Pekan bassoa lukuunottamatta sisällä yhtään sähköistä soitinta. Joku saa minun puolestani pitää tätä pateettisena elokuvan taustamusiikkina, mutta minut se liikuttaa totaalisesti. Seuraava "the Red Porsche" on täysi kontrasti edelliseen eikä positiivisessa mielessä. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että se on mielestäni kaikkien aikojen huonoin Pohjola-kappale ja tuntuu täysin irralliselta muuhun levyn materiaaliin verrattuna. "Ghost Bustersilta" kuulostava pomppiva meno Kim Lönnholmin ja kumppanien naukuvalla laululla on ainoastaan kamalaa. Vain upeampaa Pohjola-musiikkia sisältävät väliosat jollain lailla tekevät kappaleesta siedettävän. Korjus perustelee vinyylin saatetekstissä kappaleen mukaanottoa sillä, että se edustaa Pohjolan kevyempää, humoristista tyyliä. Minulle tulee mieleen, että kappale olisi otettu mukaan sen vuoksi, että levy uhkasi jäädä lyhyeksi. En olisi pahastunut, jos kappale olisi jäänyt pois tältä vinyyliversiolta, näin koko levystä olisi muodostunut kompakti, yhden vinyylin paketti.

Onneksi levyn kolme viimeistä kappaletta ovat taattua Pohjola-laatua. Pohjola esitti nämä kappaleet alunperin UMO-orkesterin kanssa huhtikuussa 2000. "Metropolitan" on levyn jazzeinta antia, mutta sisältää myös aivan upean, sinfonisen teeman. Kappaleessa kuullaan niin Jukka Perkon saksofonisoolo kuin Seppo Kantosen erittäin upea pianosoolo. Levyn nimikappale on lähes yhtä kaunis kuin "Waves", mutta seesteisempi sisältäen upean Pohjolan soolon. Levyn lopettava "Us" on mahtava lopetus, joka sisältää voimakkaan perusteeman ja marssimaisen, hiljaisemman teeman vuorottelua sekä jälleen hienot soolot niin Pohjolalta kuin Kantoseltakin. Jälkimmäisen kosketinsoitinsoolo on upean avaruudellinen. Kappaleen lopettaa sama upea teema, joka on "Metropolitanin" kantava melodia. Kappaleet siis muodostavat selkeän trilogian, niinkuin nyt jälkeenpäin huomaan "Changing Watersin", "Pewitin" ja tämän levyn muodostavan.

Pohjola pyöritteli selkeästi samoja teemoja näillä kolmella levyllä, ensimmäisessä levyssähän oli ikkuna maisemaan, josta tuli vettä sisälle. "Pewitissä" Pohjola ui eniten sisällä omissa syvissä vesissään ja sisäisissä maisemissaan, "Viewsillä" hän palaa takaisin pintaan pitäen kuitenkin vesi- ja maisemaelementit mukana. Vaikka hieman epäilenkin, toivon, että hän kuoli "Viewsin" kannen seesteisissä tunnelmissa. Kaikella tapaa ympyrä sulkeutuu tässä viimeisessä levyssä. Se sisältää Pohjolan musiikin kaikkia elementtejä, jopa 80-luvun kalseutta "The Red Porschessa". Merkittävää on, että kahden ensimmäisen levyn tavoin tällä viimeisellä levyllä kuullaan hyvin vähän kitaraa. Mukavaa on myös, että molemmat Pohjolan pojat ovat viimein mukana tällä levyllä. Kuitenkin vaikka Pohjolan tuotanto siis muodostaa nyt varsin ehjän kaaren, toivoisin Pohjolan julkaisemattoman kakkossinfonian saavan päivänvalon jossain muodossa joskus tulevaisuudessa.

Aloitan su 20.5.2018 klo 19-21 Roll FM:ssä tajuudella 102,0 MHZ Mårten ilta-nimisen ohjelman. Ohjelma tulee joka sunnuntai samaan aikaan. Radiokanavaa pystyy kuuntelemaan myös netistä osoitteesta rollfm.fi Luvassa on musiikkia painottuen 60-70-lukuun, ensimmäisessä osassa kuunnellaan 60-70 luvun klassikkorockbändejä (luvassa myös Pink Floydia, Rushia, King Crimsonia ja Jethro Tullia), toinen osa taas keskittyy 60-luvun lopun psykedeliaan ja kolmannessa taas kuullaan silkkaa progea. Jatkossakin on joka ohjelmalla oma teemansa, nykylistamusaa ei takuulla tulla kuulemaan!

Kuten edellisessä Pohjola-arviossa arvelinkin, olisi ollut suorastaan hävytöntä jättää tämä myöhempien aikojen Sinfonian ohella tärkein Pohjola-levy julkaisematta vinyylinä. Kun sain levyn käsiini, ensimmäinen ajatukseni oli, että juuri tällaisena se olisi alunperinkin pitänyt julkaista! Vaikka siis en ollut levyä edes vielä lautaselle laittanut, niin nyt levyn upea kansi Rita Hartwigin maalauksineen pääsee täyteen oikeuteensa! Minulle henkilökohtaisesti tämä on ehkä Svartin tärkein kulttuuriteko, tätä levyä kun tosiaan ei ole vinyylimuodossa ennen saanut ja ehdottomasti se minun henkilökohtaiselta 90-luvun tärkeinpien levyjen listalta löytyisi. Vinyylimuoto tekee myös siinä oikeutta, että se pehmentää levyn joitakin CD-muodossa esille tulevia liian tylyjä äänikontrasteja. Levystä kun aikanaan kerrottiin, että se on kokonaan äänitetty ilman kompressointia (en ymmärrä äänittämisestä niin paljoa, että voisin sanoa pitääkö väite oikeasti paikkansa, ainakin eräs äänittäjä on minulle väittänyt, ettei mitään voi äänittää ilman jonkinlaista kompressointia) niin siinä hiljaiset kohdat ovat todella hiljaisia ja kovat todella kovia. Teos on masteroitu vinyylille todella huolella. CD:llähän kappaleet jatkuivat lähes täysin ilman taukoja, vinyyliversiossa on kuitenkin onnistuttu puolien vaihdoissa hienosti siten, ettei tule sellaisia tyhmän kuuloisia häivytyksiä niinkuin joissakin aiemmin cd:llä julkaistujen levyjen vinyyliversioissa.

Tämän mestariteokseksi luokiteltavan levyn aloittaa "Rita"-niminen kappale, jonka upeuden verrokiksi mieleen tulee King Crimson Starless. Molemmat nimittäin sisältävät sekä erittäin kaunista että erittäin tylyä musiikkia. Liikkeelle lähdetään erittäin kauniisti ja hiljaisesti pianolla, johon pian liittyy muita koskettimia. Alun kauneus muuttuu pian sähköisten soittimien tullessa mukaan ja Nykäsen alkaessa heittämään kehiin tylyjä iskuja. Juuri nämä iskut tuntuivat CD:llä liian kovilta, nyt ne tulevat hieman pehmeämpinä. Kappaleen saadessa voimaa Pohjola alkaa viedä sitä nousevana eteenpäin. Lopulta se saavuttaa kliimaksin, jossa Markku Kanerva heittää kehiin niin ahdistuneen voimallisen kitarasoolon, ettei sellaista ole aiemmassa Pohjolan tuotannossa kuultu. Kappale ei kuitenkaan pääty tähän ahdistukseen, vaan loppuun tulee vielä kaunis kitaroilla soitettu osio. Seuraava "Melkein" on hieman kevyempi välipala. Kappale alkaa hyvin leikkisästi muuttuen sitten hyvin jäykäksi. Onneksi Pohjola keventää tuota jäykkyyttä kappaleen aikana heittämällä väliin niin pulppuavaa pianoa, akustista osiota, kuin irkku-tyyppistä meininkiä, jossa Pohjola ja Kantonen vuoroin upeasti sooloilevat. Ei olleet Pekan sormet kappaletta äänittäessä tahmassa! Vaikka "Rita" on yksi levyn kohokohtia, nousee levyn nimikappale yhdeksi minun kaikkien aikojen Pohjola suosikiksi. Se tuo pitkästä aikaa mieleen Pohjolan sibeliaanisen kauneuden miehen Wigwam- ja Pihkasilmä- ja Harakka-ajoilta. Kantola soittama haitarimelodia on viattoman kaunis, mutta keskivaiheilla lähdetäänkiin syviin tummiin vesiin. Kun kappale alkaa jo saavuttaa Ritan loppuvaiheen ahdistusta, noustaan kuitenkin takaisin upeaan iloiseen alkumelodiaan.

"Suuren Kallion Ritarin" introssa Kantonen soittaa yksin hyvin romanttissävytteistä pianoa. Mieleen tulee koulupoika, joka seisoo yksin lumipenkan harjalla ja kuvittelee katsovansa ritarina joihinkin kaukaisuuksiin. Pianon soiton muuttuessa ilkkuvaksi mieleen tulee, että ehkä penkan reunalta kuuluva ilkamointi keskeyttää pojan haaveet. Kun ilkamointi ei tehoa, tönäisee ilkimys pojan alas penkalta. Tässä kohdassa musiikissa siis tulee hyvin voimakas, sähköisillä soittimille tehty isku. Poika ehkä yrittää poistua vaivihkaa paikalta, mutta saanee peräänsä ilkamoivan poikalauman. "Toy Rock" on jälleen kevyempi välipala, kuitenkin erityisesti saksofonit tekevät siitä varsin nautittavan. Levyn lopettaa huikea lähes 20 minuuttinen Ordinary Music. Kappale oli uusi aluevaltaus Pohjolalle siinä, että se on hyvin kokeileva. Teos alkaa "Jokamies"-levyn mieleen tuovalla, synkähköllä syntikkaintrolla. Tämän jälkeen sireenimäinen ääni laskee alaspäin ja tuntuu jättävän kuuntelijan täyteen pimeyteen, jossa kuuluu vain pelottavia pianon ja syntikan ääniä. Pian alkaa voimakas rumpujyminä, johon liittyvät infernaaliset kitara ja kosketinsoitinäänet. Juuri kun alkaa tuntua, että tätäkö tämä on loppuun asti, Pohjola tekee kappaleessa nerokkaan vedon: koskettimet alkavat jylyn taustalla soittamaan hyvin virsimäistä, kaunista vahvaa melodiamattoa. Mieleen tulee, kuin raivoisan sotatantereen taivaalle aukeaisi ikkuna, josta Jumala ja enkelit katselevat surullisina ihmisten toistensa tappamista. Ikkuna sulkeutuu ja musiikista päätellen ihmiset tuhovat toisensa täydellisesti. Kappaleen lopuksi kuullaan vielä "Ritan" teemoja niin jousiorkesterilla kuin sähköisestikin. Näin tämän kokonaisteoksen ympyrä sulkeutuu samalla tavoin kuin Pohjolan edeltävälläkin levyllä.

Toistan itseäni sen verran, että palaan tässä lopussa Pohjolan arvostus-teemaan, jonka aloitin edellisessä arviossa. Löysin nimittäin netistä Turun Sanomien arvion Pohjolan Emmi-Sinfoniasta ja kyllähän se hyvin lyttäävä myös oli. Minulle myös selvisi, että Yle nauhoitti ainakin Emmin kantaesityksen, mutta mistään tätä nauhoitusta ei tunnu löytyvän. Kaiken julkaistun Pohjola-materiaalin valossa minun on vaikea uskoa, että Emmi olisi niin surkea, ettei sitä kannattaisi missään julkaista, saatikka uudelleen esittää. Tuon radionauhoituksen julkaisussa panen toivoni edelleen Svart-recordsiin. Tottakai on täysin mahdollista, että vaikka mies olisi saanut enemmän ansaitsemaansa suitsutusta töilleen, hänelle olisi käynyt niinkuin kävi. Ymmärtääkseni Pekalla monen muunkin nerokkaan taiteilijan tavoin ei ollut mitenkään maailman parhain itsetunto. Ilmeisesti mies myös monen suuren taiteilijan tavoin oli aika surkea kaikenlaisissa sosiaalisissa taidoissa ja elämisen taidossa noin yleensäkin ja aiheutti näinollen läheisilleen paljon surua. Tätä Pekan sisäistä maailmaa tuntuu kuvaavan myös Rita Hartwigin Pewit-maalaus: siinä pörrötukkainen poika istuu alasti lumihangessa katsellen poispäin kauniiseen taivaaseen. Kuin Pohjola olisi maailman kylmyydestä ja tylyydestä itseään kohtaan huolimatta nähnyt siinä aina myös jotakin aivan uskomattoman kaunista. Onneksi hänen taiteensa on edelleen hyvin suurta ja uskon, että se tulee elämään.

Myös tämä erinomainen levy minulta lipsahti ohitse sen ilmestyessä viime vuoden marraskuussa. Strawbs sijoitetaan progen kuuntelijoiden keskuudessa yleisesti kakkosdivisioonaan, mikä ei tarkoita sitä, että sen musiikki olisi jotenkin kakkoslaatuista. Bändi vaan ei progen kulta-aikoinakaan menestynyt samalla tavoin kuin esimerkiksi vaikka Yes, Genesis, Pink Floyd tai Jethro Tull erinomaisista levyistään huolimatta. Se on kuitenkin tehnyt yhden pisimmistä urista ja sillä on aina ollut pienilukuisempi, mutta uskollinen kannattajakunta. Yhtyeen pitkäaikaisin jäsen Dave Cousins oli mukana perustamassa bändiä jo vuonna 1964, jolloin sen nimi oli Strawberry Hill Boys ja musiikinlajina bluegrass. Vuonna 1967 nimi lyheni nykyiseen ja yhtye alkoi tehdä myös omaa materiaalia. Samana vuonna yhtye levytti ensimmäisen levynsä Sandy Dennyn kanssa, mutta tämä "All Our Own Work" julkaistiin vasta myöhemmin. Kuuluisimmaksi Strawbs tuli varmaankin siitä, että sittemmin Yesiin vaihtanut Rick Wakeman oli mukana sen kolmella levyllä. Ilmeisesti Wakeman ei päässyt Strawbsin riveissä tarpeeksi toteuttamaan ideoitaan, sillä vaikka miehen viimeisen Strawbs-levy "From the Witchwood" alkaakin olla folkista hyvin progeenpäin kallellaan, oli Yes selkeästi enemmän progea tuona aikana. Progeenpäin Strawbskin kuitenkin jatkoi seuraavilla levyillään. Vuonna 1980 Cousins pisti Strawbsin kolmen vuoden tauolle, mutta sen jälkeen yhtye on ollut toiminnassa viettäen toki monia hiljaisempia vuosia. 2000-luvulla yhtye on levyttänyt ja esiintynyt varsin säännöllisesti.

Uusin levy alkaa monien vanhojen progelevyjen tapaan kosketinpitoisella "In the Beginning"-introlla, joka kasvaa ennen muuttumistaan "the Nails Of the Hands Of Christiksi". Tässä surumielisessä, mutta varsin voimakkaassa kappaleessa Cousins laulaa raamatullisesta aiheesta liittäen sen nykypäivään. Vallan hienoja ovat mellotronin viulu- ja kuorosoundeilta kuulostavat kosketintaustat. "The Song Of Infinitive Sadness" jatkaa surumielisesti, mutta akustisesti. "the Familiarity of Old Lovers" alkaa myös akustisesti, mutta hiljalleen bändi liittyy mukaan ja kuullaan mm. upea phaisattu surumielisen melodinen kitaraosuus. Hienon kuuloista on, kun kappaleen kiihtyessä loppua kohden myös Cousins antaa tulla laulussaan täydeltä laidalta. "When the Spirit Movesissa" yhtye lähtee hienosti progeilemaan monilla osilla ja rytminvaihdoksilla. "the Ten Commandments" liittää jälleen raamatullisia aiheita nykypäivään, mutta hyvin americana-tyylisenä kappaleena se on levyn keskinkertaisin. "The Reckoning" on jälleen hieno kosketinsoitinvoittoinen intro tulevaan, toiseen levyn hyvin progehenkiseen nimikappaleeseen. Tässä kappaleessa Cousins kertoo erittäin vakuuttavasti upean kappaleen taustalla synkän tarinansa. "Bats and Swallows" on mukavan pirteä välipala. "We have the Power" lopettaa levyn hienon mahtipontisesti. Tekstin voi halutessaan tulkita poliittiseksi kannanotoksi "Part Of the Unioinin" tapaan.

Levyn tuotanto on varsin onnistunut sekoitus moderneja ja retroja aineksia. Noissa moderneissa mikään ei häiritse minua. Cousinsin äänestä puolestaan täytyy sanoa, että ikä on vain lisännyt sen herkkyyttä. Kaikella tapaa viime vuosi oli kyllä aika uskomaton monen vanhan progeartistin osalta. Kukaan heistä ei mennyt totaalisesti metsään (vain Hawkwind levyn nimessään), mutta kyllä ehdottomasti Hawkwindin ohella tämä Strawbsin viimeisin on viime vuoden kärkikaartia. Ikäänkuin kaikki progeartistit olisivat viimeinkin oivaltaneet, että heidän olisi naurettavaa yrittää olla mukana nykymusiikissa saatikka tavoitella listasijoituksia. Vanhan tyylisen progen ystäville tämä asiantila on tuonut tietysti pelkästään iloa. Kun Magma veti syksyllä salin täyteen ja jostain syystä kotikaupunkini kirjastossa oltiin laitettu esille niin progelevyjä kuin kirjojakin, onko siis proge tekemässä uutta nousua? Ehkä ei ole vielä syytä alkaa riemunkiljahduksiin kuin -hyppyihinkään, mutta toivon ainakin, että väkeä riittäisi myös tulevillekin progekeikoille.

Halusin vielä palata viime vuoden levysatoon, koska ilmestyessään tämä Oldfieldin uutukainen jäi minulta täysin huomiotta. En ole koskaan ollut mitenkään erityisen suuri Oldfield-fani. Toki Tubular Bells kolisi minulle aikanaan kovastikin kuten niin monille muillekin. Luonnollisesti hankin myös Hergest Ridgen ja Ommadownin ja totesin nekin aivan huippulevyiksi, vaikka ne eivät aivan esikoisen tasolle ylläkään. Jostakin halpalaarista nappasin sitten Five Miles Outin ja Crisesin. Vaikka ne ihan mukiinmeneviä levyjä ovat, melkoisen kaukana niiden musiikki on noista 70-luvun huippulevyistä. Kovasti olen pitänyt myös Oldfieldin tuottamasta Pohjolan Keesojen Lehto-levystä. Siitäkin huolimatta minulle on kuulematta myöskin Oldfieldin livetupla Exposed.

Tutustuessani tähän uutukaiseen minua alkoi kiinnostaa myös miehen uudemmat viritelmät Tubular Bellsin ympäriltä. Kuulin joskus pätkän Tubular Bells II:sta eikä se houkutellut kuuntelemaan lisää. Nyt tuo levy oli ihan kuunneltava, joskin sisälsi myös kyseenalaisia osioita. Kolmososasta en voi sanoa, kuin että se on kertakaikkiaan kamala! Tuolloin Oldfieldillä oli ilmeisesti pakkomielle olla "kiinni ajassa", joten hän on tunkenut kaikkiin osioihin elektrotykytystä tai ainakin jonkin kamalan syntikkaloopin. Tubular Bells 2003 taas on täysin turha levy. Levy on lähes yksyhteen alkuperäisen kanssa, ainoa olennainen ero on se, että luolamies on saanut rinnalleen luolanaisen ja Monthy Python mies kertoo soittimet edesmenneen Viv Stanshallin sijaan. Tämän lisäksi Oldfield on julkaissut vielä Tubular Beats-virityksen, jota minun ei onneksi tarvitse koskaan kuunnella.

Kaikkinensa siis kuuden Tubular Bells version jälkeen (David Bedfordhan orkestroi teoksen jo 70-luvulla, joka mielestäni on alkuperäisen jälkeen toimivin versio) oli varsin järkevä ratkaisu palata vaihteeksi johonkin toiseen teokseen. Heti aluksi on sanottava, että näistä Oldfieldin uudelleenvirityksistä tämä viimeisin vähiten lainaa alkuperäisestä, vaikka teoksessa on toki yhtymäkohtia. Teos alkaa alkuperäisen lailla G:stä, muuten suoraan alkuperäisestä on otettu vain kuorosämplejä. Teos alkaa aivan upeasti Oldfieldin soittamalla Clavioline-koskettimella, jonka soundi muistuttaa paljon mm. Jehtron käyttämää portatiiviurkua. Taustana tälle surumieliselle sävelmälle ovat vain akustinen kitara ja luultavasti stringer-syntikka. Teos jatkuu hyvin akustisena, kunnes mukaan tulee basson soittama ensimmäisessä Ommadownissakin kuullun tyyppinen tausta. Oldfield kehittelee surumielisiä melodioita hienosti ja koko teos on täynnä hänelle tyypillisiä dynaamisia vaihteluita. Teoksessa kuullaan myös putkikelloja ja tinapillejä, väliin Oldfield heittää myös hieman elektronisen kuuloista, muttei häiritsevää biittiä. Kunnes tämä hyvin pulppuava luovuus katkea yhtä-äkkisesti ja alkaakin hyvin elektronisen kuuloinen ryskytys. Ryskytyksen taustalle tulee sämplejä Ommadownin a-puolen kuoro-osuuksista. Jotenkin tuntuu, kuin Oldfieldillä olisi tullut jokin blackout tässä vaiheessa. Tai sitten hän ei olekaan luottanut, että hänen tähän asti hyvin retrohenkinen teoksensa kantaa loppuun asti. Tulee myös mieleen, että hän on yrittänyt tavoitella samankaltaista rytmikästä lopetusta a-puolelle kuin alkuperäisessäkin teoksessa. Teos ei kuitenkaan lopu näihin rymistelyihin, vaan onneksi alun upea Clavioline-teema palaa ja lopuksi kuullaan vielä mahtava huilu-mandoliini osio.

B-puoli alkaa hyvin Ommadownin lopussa kuultavan tyyppisellä iloisella melodialla. B-puolikin on pääsääntöisesti akustinen, siinä kuullaan kuitenkin myös hyvin Oldfieldille tyypillistä monen sähkökitaran yhtäaikaista ilotulitusta. Välissä on jälleen muutaman kerran myös elektrorytmejä, mutta ne eivät ole ollenkaan yhtä häiritseviä kuin a-puolen lopussa. Muutaman virkkeen joku mies höpisee lopussa samalla tavoin kuin esiteoksessaankin ja jälleen lopussa kuullaan alkuperäisistä kuoro-osuuksista sämplättyjä pätkiä. B-puolen teemat eivät ole mielestäni niin onnistuneita kuin a-puolen alun. Voi kuitenkin olla, että lisäkuuntelulla b-puolikin alkaa kuulostaa paremmalta.

Vaikka en miehen koko tuotantoa olekaan kuullut, luulen voivani sanoa, että tämä levy on parasta Oldfieldiä sitten Ommadownin. Vaikka miehen 70-luvun jälkeisellä tuotannollakin on varmasti ystävänsä, minut se jättää ainakin pääsääntöisesti aika kylmäksi. Toivoisin kyllä, että Oldfield jatkaisi seuraavaksi tekemällä täysin uuden, itsenäisen teoksen hyödyntäen näitä nyt löytämiään 70-lukulaisia elementtejä. Hän kun on parhaimmillaan tällä levyllä silloin, kun ei yritä liittää teostaan Ommadowniin. Jotenkin tuntuu myös siltä, että ikäänkuin Oldfield olisi nyt viimein ymmärtänyt kaiken sen ajassa mukana pysymisen yrittämisen jälkeen, että minkälaisen musiikin tekemisessä hän on parhaimmillaan. Toki jos hänen luovuutensa ei muuten lähde liikkeelle, saa hän minun puolestani tehdä samanhenkisen uutukaisen myös Hergest Ridgestä.

YUP teki melkoisen hattutempun vuonna 1994: julkaisi samana vuonna kaksi uransa parasta levyä. 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa tälläinen oli vielä yleistä, mutta eipä todellakaan enää 90-luvulla. Odottamani mukaisesti Svart julkaisi tästäkin levystä vinyyliversion tämän vuoden lopulla. Ilmeisesti levy on ollut monelle muullekin YUP-fanille rakas, koska levyn vihreävinyylinen 150 kappaleen ennakkopainos myytiin ainakin levykauppa äxässä päivässä loppuun. Ensi kuussa julkaistaan uusi vihreävinyylipainos. Tällä levyllä YUP aloitti siirtymisen koukeroisesta leikkaa/liimaa-tyylistä perinteisenpään biisityyliin, mutta onneksi "Toppatakkien"-ystävillekin tämä levy tarjoaa ilahduttavia musiikkielämyksiä! Myös Martikaisen teksteissä on edelleen elämän absurdeissa kuvauksissa yhtymäkohtia edeltäjäänsä, mutta tämä levy ei muodosta yhtenäistä tarinaa, vaan jokainen laulu on oma tarinansa. Kuitenkin ihmisten taipumus typeryyksiin ja heitä siitä suomiva paholainen on hyvin keskeisenä teemana lähes kaikissa lauluissa.

"Beelsebub Ei Nuku Koskaan" aloittaa levyn hyvin heleästi, kunnes tuhdit särökitarat tulevat mukaan raskaalla riffillä. On mahdollista, että osa YUP:n sen ajan puritaaneimmistä punkfaneista jätti levynkuuntelun tähän. Kappaleen teksti tuo levyn kappaleista eniten mieleen edeltävän levyn teemat ja Bulgakovin "Saatana Saapuu Moskovaan"-kirjan. Seuraava "Baltahasar Oli Naisten Mies" jatkaa hyvin samankaltaisissa tunnelmissa yhdistellen kansanmusiikkimaista heleyttä ja raskasta kitarointia. Erityisesti tässä kappaleessa kuuluu hyvin yhtyeen yksi tärkeä vaikuttaja, Jethro Tull. Levyn nimikappale on sen raskain, mutta kertosäkeessä jälleen koskettimet tuovat mukavasti taustalle Tull-maista kuviointia. "Oikeusjuttu" on meiningissään hyvin lähellä edellisen levyn nimikappaletta, kappaleessa yhdistellään mm. hc-kiitoa ja bossanovaa. Kappaleen lopussa kuullaan Janne Mannosen huikeaa rytmittelyä. Levyn puoliskon lopettaa ainakin keikoilla yhdeksi YUP:n ensimmäisiksi hiteiksi muodostunut "Tänään Kotona".

Toisen puolen aloittaa myöskin "Toppatakkeja"-levyn suuntaan kurotteleva, hurjaa kiitoa ja hienoja melodisia kuviota yhdistelevä "Jumala Halkaisi Ihmisen Kahtia". "Väärinkäsityksiä Merellä " on puolestaan yksi onnistuneinpia suomalaisia Tom Waits- pastisseja. "Domus Perkeleestä" tulee hyvin paljon mieleen saman aikakauden CMX, ihan kelpo kappale, mutta kuitenkin levyn keskinkertaisinta antia. "Tyly Puhe" on yksi YUP:n apokalyptisimpia kappaleita, kuitenkin lopussa kappale muuntuu melodiassaan huomattavan positiiviseksi, mistä tulee hauska kontrasti Martikaisen jatkaessa lauluaan politikoiden keskinäisestä teurastamisesta. Levyn lopettava, kauniin melodinen "Alkemisti" on yksi levyn kohokohtia. Kappale muistuttaa jälleen suuresti Jethro Tullia, koska mukaan on otettu vieläpä Tero Kling soittamaan huilua.

YUP päätti sitten jatkaa Homo Sapiensin jälkeen sen aloittamalla tuhdimmalla ja vähemmän koukeroisella linjalla. Ikävä kyllä yhtye vähensi koukeroisuutta levy levyltä niin, että vaikka "Tuuliajolla" on yksi "Oudon Elämän" täysosumista ja levyllä on toki muutama muukin hieno kappale, minun mielenkiintoni bändiä kohtaan väheni niin, etten tutustunut seuraaviin levyihin ollenkaan. Mielenkiinto palasi kuultuani "Leppymättömät"-levyn vinyyliversiosta ja totesin levyn varsin hyväksi, joskaan en bändin huippulevyjen tasoiseksi. Kuuntelin ihan vastikään "Normaalien Maihinnousun" ja "Lauluja Metsästä"-levyt ja totesin ne juuri sellaisiksi, miksi olen ajatellutkin: hyvin tasapaksuiksi, erittäin paljon sen ajan tylsään suomirokiin istuviksi. Myös "Keppijumppaa" oli jäänyt kuulematta ja sen perusteella voin sanoa, että YUP olisi varmasti pystynyt halutessaan jatkamaan "Toppatakkien"-linjoilla tehden musikillisesti terävämpiä, kaupallisesti huonommin myyviä, mutta varmasti silti uskollisen kuulijakunnan saavuttavia levyjä. Sanon vielä "Vapauden Kaupungeista" sen, ettei se ansaitse sitä kaikkea loskakritiikkiä, mitä se ilmestyessään sai. Levy kun osittain akustisessa ilmeessään ja kohtuullisessa materiaalissaan pesee Normaalit ja Metsien laulut mennen tullen. Jos YUP päättää joskus jatkaa, toivoisin sen suuntaavan musikillisen katseensa enemmän "Keppijumppaa"levyn suuntaan kuin kaupalliseen menestykseen.

Milta kuulostaa Yes ilman Chris Squirea? Tänään ilmestyi ensimmäinen Yes-julkaisu, jossa ei soita yhtään alkuperäistä jäsentä. Jo 2013 Yesin miehet päättivät, että tavanomaisten klassikkobiisisettien sijaan yhtye ryhtyy soittamaan kokonaisia levyjä kiertueillaan. Seuraavina vuosina livenä sitten soitettiin klassikkoalbumit the Yes Album, Fragile, Close to the Edge ja Going For the One. Moni Yes-fani on saattanut ihmetellä, miksi seuraavaksi koko levyksi otettiin Drama. Lisäksi kiertueella kuultiin puolet Topographic Oceanista. Itsellenikin luontevampaa toki olisi ollut kuulla Topograph-kokonaisuudessaan (pidän kovasti levyn kakkospuolesta) tai sitten vastinpari Relayer - Time and a Word. No, Relayerin soittamisessa varmaankin olisi ollut haastetta kuin myös Topographin kokonaisuudessaan, Yes kun ei levyn kahta puoliskoa ole levyn kiertueen jälkeen ilmeisesti soittanut. Varmaan monien muiden tavoin tutustuin Dramaan vasta muutamia vuosia sitten ja totesin sen kyllä paremmaksi kuin klassikkokoonpanolla tehdyn edeltäjänsä. Vaikka Jake Nyman Rock-tiedossaan väitti ko kokoonpanon olleen bändin tekohengittämistä, levy sai kuitenkin varsin myönteisiä aikalaisarvioita. Yhtye myös heitti tuolloin varsin menestyksekkään USA:n kiertueen eikä moni yleisöstä ilmeisesti edes huomannut jäsenten vaihtumista, bändi kun tästä ei hirveästi ollut tiedottanut. Trevor Hornilla oli kuitenkin kiertueen aikana ollut äänen kanssa ongelmia, koska Squire ei ollut suostunut laskemaan yhdenkään kappaleen sävelkorkeutta. Liekkö syy sitten Draman valintaan viimeisimmällä kiertueella esitteväksi levyksi ollut se, että muistutettaisiin yleisöä siitä, että Yesiä on ennenkin esitetty ilman merkittäviä alkuperäisjäseniä.

Dramalla siis aloitetaan ja se vedetään hyvin samaan malliin kun aikanaan studiossakin. Levy on lähes kokonaisuudessaan varsin kelpo Yesiä, hieman yhtye soundiaan päivitti tuolloin 80-lukulaiseksi eikä vertailu Rushin Moving Picturesiin ole kaukaa haettua, kuitenkin Drama on selkeästi progempi levy. Oikeastaan vain "Run Through the Light" on hieman yhdentekevä kappale muistuttaen toisaalta Going For the Onen eteerisiä balladeja ja toisaalta tulevaa AOR-Yesiä. "Tempus Fugit" lähenee taas klassisempia Yes-kappaleita. Välissä kuullaan sitten 2 Yes-klassikkoa, "And You And I" ja "Heart Of the Sunrise" hyvin entiseen malliin esitettyinä. Jälkimmäisen temmot ovat toki laskeneet viime vuosikymmenen aikana, mutta se ei haittaa, koska homma kulkee. Brufordin tasollehan White ei ole koskaan päässyt. Hieman Davisonin ääni meinaa pettää jälkimmäisen korkeimmissa kohdissa. Seuraavaksi heitetään upea versio "Revealing Science Of Godista". Välissä kuullaan Topographin kolmannen puoliskon akustinen loppuosa nimellä "Leaves Of Green", joka on myös upeaa kuultavaa. Loppuun tulee sitten "Ritual", jota Yes jostain syystä on Topographilta eniten soitellut. Kappale kun mielestäni sisältää teoskokonaisuudesta eniten turhaa toistoa ja tyhjänpäiväistä haahuilua, jos nyt sitten kolmannen puoliskon kolistelutkaan ei mitenkään Yesin huippuhetkiä ole. Tälläkin livellä kappale on erityisesti Whiten tylsän rumpuosuuden aikana ainoa, mikä tekisi mieli keskeyttää. Loppuun heitetään sitten aika ponneton versio "Roundaboutista", jossa White myöskin kompuroi sekä aina ilahduttava "Starship Trooper". Liekkö sitten miehen kompurointi tuossa hyvin moneen kertaan soitetussa kappaleessa johtunut hänen selkäongelmistaan.

Vastauksena alussa esittämääni kysymykseen on, että Squiren poissaoloa ei huomaa mitenkään. Aiemmilla Yesin levyilläkin kitaraa ja koskettimia soitellut Billy Sherwood vetää bassot yhtä tymäkästi ja laulupuolikin tuntuu hoituvan entiseen malliin. Ainoa nurisemisen aihe näillä viimeaikaisilla Yesin liveillä on niitten jokseenkin huono äänitys. Erityisesti rummut kuulostavat siltä, kuin ne olisi nauhoitettu parilla mikillä rumpujen vierestä. Ilmeisesti Sherwoodin siirtyminen äänimiehestä soittajaksi on auttanut tämän levyn soundia siinä, että laulu kuulostaa paremmalta. Luulisi Yes-miehillä olevan sekä tahtoa että resurssia äänittää levynsä kunnolla. Vai liekkö he sitten ajattelevat, että vain hardcore fanit ostavat ja kuuntelevat näitä levyjä, joille on sitten ihan sama, vaikka lopputulos kuulostaisi purkista tulevalta? Jokatapauksessa Yes taitaa jatkaa ikuisesti. Kun nämä nykyiset tulevat liian vanhoiksi soittamaan, riviin astunnee jälkikasvu, onhan jo Wakemanin poika bändissä soitellutkin. Minua asiantila ei kyllä yhtään haittaa. Sanoihan Nick Masonkin aikanaan, ettei kukaan halua, että kaikki bändit olisivat dinosauruksia, mutta on hyvä juttu pitää edes muutama niistä hengissä. Toivoisin Yesinkin vielä piipahtavan Suomessa!

En ole mitenkään erityinen asiantuntija näiden lukuisten Crimson-livejulkaisujen osalta. Tutuksi ovat tulleet vain 70-luvun Earthbound ja USA sekä viime vuoden Live In Toronto. Kuulematta on vielä tässä välissä ilmestynyt "Radical Action To Unseat the Hold Of Monkey Mind". Kaikella tapaa mahtavaa kuitenkin on, että viime vuosina Fripp on kelpuuttanut aiemman muutaman vanhan biisin sijaan ohjelmistoon paljon upeita 70-luvun kappaleita. Iloinen olen myös siitä, että tällä uudelle livellä on monta aiemmin konserteissa kuulematonta vanhaa klassikkoa. Kokoonpano tällä livellä on sen verran uudistunut, että kolmantena rumpalina paukuttelee Jeremy Stacey Bill Rieflinin siirryttyä pelkästään koskettimiin. Jakko Jakszykin äänestä pidän paljon, hän kun muistuttaa kovasti Greg Lakea, vaikka toki Wetton oli heti Laken jälkeen seuraavaksi parhain Crimson-laulaja. Kaikella tapaa tämä uusi live on hyvin lähellä niin soundillisesti kuin soitannollisesti viime vuoden "Live In Torontoa"

Alkukellonkilistelyn ja orkesterin asettautumisen jälkeen konsertti käynnistetään Toronton tapaan "Larks`Tonguesin" ensimmäisellä versiolla, joka heitetään hyvin samaan tapaan kuin aiemmalla livellä. Seuraavan "Neurotican" studioversiota en ole kuullut, mutta ainakin tämä liveveto on hyvin intensiivinen ja päällekäyvä. "The Errors" on ilmeisesti täysin uusi kappale. Se muistuttaa lohduttomassa melodisuudessaan viimeisimpien Crimsonin studiolevyjen laulettuja kappaleita. "Cirkus" on yksi levyn kohokohtia, joka soitetaan hyvin uskollisesti alkuperäiselle. "The Lizard Suite" alkaa suoraan kappaleen "the Battle Of Glass Tears"-osiosta mennen siitä loppuun asti. Yhtye onnistuu tekemään loppurymistelyistä vieläkin meluisampia, kuitenkin levyn kohokohtiin tämäkin kuuluu kuin myös seuraava hieno versiointi "Fallen Angelista". "Larks Tonguesin" kakkososa ei mielestäni taas ole onnistunein liveversiointi, kappaleen nyanssit kun jäävät väliin jatkuvan paahtamisen takia. "Islands" on yhtä herkkä kuin alkuperäinenkin, ainoa eroavuus on se, että lopussa myös rummut tulevat mukaan. Ensimmäisen cd:n päättävä "Pictures Of City" saa yhtä hienon versioinnin kuin Toronton livellä.

Toisen levyn aloittavaa "Indisciplineä" en jälleen voi verrata studioversioon, mutta erittäin intensiivinen se on tällä livellä. Juuri kun alkaa kyllästyä kappaleen alun jankkaukseen kappale lähteekin hienoon kiitoon Jakkon upean laulun kanssa. "The ConstruKction Of Life" vedetään samalla varmuudella kuin Toronton livellä. "Easy Money" eroaa aiemmasta siinä, että Fripp soittaa soolon hänelle hyvin epätyypillisellä, voimakkaasti kaiutetulla kitarasoundilla saaden aikaan hyvin luolamaisen tunnelman. "The Letters" on hyvin Toronton versiota vastaava. Frippin säveltämä "Interlude" on pariminuuttinen akustinen pala, joka sisältyy jo edeltävään "Radical Action"-liveen. "Meltdown" on tuttu jo Toronton liveltä ja versiointi samankaltainen. Heti perään tulee kakkosversio "Radical Actionista", joka on myös edeltävällä livellä. Ainoa viimeiseltä studiolevyltä peräisin oleva "Level Five" kulkee varmaotteisesti entiseen malliin. Varsinaisen keikkasetin lopettava "Starless" on kaunis kuin aina. Kappale on mielestäni maailman toisiksi parhain. Ensimmäiseksi encore-biisiksi heitetään Motörheadinkin coveroima "Heroes". En tiedä, mahtoiko Lemmy edes tavata Bowieta, Fripp puolestaan heittää kitaraosuutensa niinkuin studiovedossaankin. Jos en tietäisi, että kyseisin versioinnin on tehnyt Crimson, en sitä tunnistaisi, koska niin epäcrimsonmaiselta bändi kuulostaa tässä klassikossa. Lopuksi tulee tietenkin "Schizoid Man". On yllättävää, kuinka tämä bändin varmaan miljoona kertaa soittama kappale kuulostaa edelleen tosi hyvältä.

Olen aina miettinyt, mitä Frippille oikein tapahtui 70-luvun lopulla. Vaikka Crimson toki teki aika tylyä musiikkia jo 70-luvun lopulla, ei bändin uudelleen kasaantumisen jälkeen ole koskaan kuultu sellaisia surumielisiä, mutta kuitenkin hyvin lämpimiä kappaleita kuten "I Talk to the Wind", "Cadence and Cascade", "Exiles" tai "the Night Watch". Jokatapauksessa on hienoa, että Fripp on voittanut aiemman vastahakoisuutensa soittaa vanhaa materiaalia. Vaikka nämä Crimsonin lukuisat livelevyt eivät toista samaa biisikaavaa monien muiden vanhojen artistien tapaan, saa näistä toki eniten irti vain tosifanit. Mutta ehdottomasti suosittelen kaikille 70-luvun Crimsonista pitäville jompaakumpaa näistä livelevyistä, joko tätä tai Live In Torontoa. Niin upeita hetkiä molemmat kuitenkin sisältävät. Ja King Crimson saisi kyllä ensi vuoden Euroopan kiertueellaan tulla myös Suomeen!

Heitettyään Wembleyllä vuonna 2013 harvoin kokonaan soitetun Quadrophenian ja juhlittuaan viisikymmentävuotista taivaltaan Hyde Parkissa vuonna 2015 the Who päätti jälleen kerran tarttua Tommyyn. Olinkin jo vähän huolissani siitä, onko the Whon taival päättynyt. Wilko Johnson kertoi taannoin haastattelussa Daltreyn sairastuneen pahaan aivokalvontulehdukseen. Vaan eipä huolta, Roger laulaa lähes entiseen malliin tällä Royal Albert Hallissa nauhoitetussa konsertissa. Hieman hänen äänensä on vuosien aikana paksuuntunut eikä hän pääse monien 60-luvulla aloittaneiden laulajien tavoin yhtä korkealle kuin ennen, josta johtuen osan kappaleiden sävelkorkeutta on laskettu. Kuitenkin Townshend on selkeämmin menettänyt äänensä ja minusta kuulostaa, että korkeimmat hänen osuutensa tässä Tommy-versioinnissa laulaa hänen hyvin samalta kuulostava veljensä Simon. Mahtavaa, että mukana on jälleen ollut rumpalina hyvin Moonmainen Ringonpoika Zak. Sen kummemmin en tässä rupea Tommyn tarinaa kertaamaan, kuin että mainitsen Townshendin saaneen innoituksen siitä 60-luvun lopulla gurunaan pitämältään Meher Babalta. Hauska yksityiskohta levyn syntyvaiheista on myös se, että keskeinen flipperi-idea tuli New York Timesin kriitikko Nik Cohnilta. Kriitikon heiton jälkeen Townshend kirjoitti Pinball Wizardin, josta tuli levyn hitti.

Tätä konserttipläystä mainostetaan sanoin "the Who heittää ensimmäisen kerran koko Tommyn livenä". Aivan kirjaimellisesti tämä ei pidä paikkaansa, instrumentaali "Undertone" kun kestää alkuperäisversiossa lähes 10 minuuttia, tällä konserttiversiolla on vain 2-minuuttinen, paljolti kitaralla vedetty versio. Mukavaa olisi ollut kuulla Zak rymistelemässä tuossa biisissä Moonin malliin. Merkillisempää on, miksi "Welcome" on jätetty aiemmin pois. Tämä hieno kappale saa nyt viimein myös hienon liveversioinnin. Liekkö sitten Townshendia myöhemmin nolottanut hänen Meher Baba-intoilunsa, tässä kappaleessa kun on selkeiten intialaisen mystiikan vaikutteita. Kaikkia kappaleita on turha alkaa tässä arviossa käymään lävitse. The Who vetää teoksen lävitse kohta jo 50 vuoden kokemuksellaan ja se on lähes kokonaisuudessaan komeaa kuultavaa. Ainoastaan Christmasin ja Cousin Kevinin kohdalla on havaittavissa pientä väsähtäneisyyttä, joka sitten korjaantuu Acid Queenissa. On mukavaa, että "Eyesight to the blind (the Hawker)" vedetään samalla "tango"-kompilla, kuten alkuperäinenkin versionti sen sijaan, että tulisi myöhempi, funkahtava versio. Hienoa on myös, että ilmeisesti koskettimilla soitetut alunperin Entwistlen käyrätorvella soittamat osuudet kuulostavat ihan samalta kuin alkuperäisessä.

Tommyn jälkeen Who vetää vielä potpurin tuttuja hittejään. Niistä sanottakoon sen verran, että "I Can´t Explainista" kuullaan sähäkämpi versio kuin Hyde Parkin konsertissa, kun taas "I Can See For Miles" vedettiin Hyde Parkissa paremmin. On aika uskomatonta, millä kiihkolla Who vetää jonkin "Won´t Get Fooled Againin" varmaan kymmenennen tuhannen kerran. Voihan bändiläiset toki ajatella, että jokainen kerta saattaa olla se viimeinen.

Voi olla, että the Who tulee palaamaan vielä kerran Tommyyn sen täyttäessä 50 vuotta. Tommyyn ja Quadropheniaan uudelleenpalaamisen sijaan mielenkiintoisempaa olisi, jos the Who esittäisi jonkinlaisen laulumaratoonin toteutumattomaksi jääneestä "Lifehousesta". Townshendhän toteuttikin 2000 soolona tällaisen projektin julkaisten tekemiään demoja ja konsertoiden. Kuulisin niitä kappaleita mieluusti kuitenkin Rogerin laulamana, hienolta Who´s Next-albumiltakaan kun ei juurikaan ole livenä kuultu esim. "Love Ain´t For Keepingiä" ja "the Song Is Overia". En myöskään tiennyt aiemmin, että myös "Who Are You"-kappale oli alunperin Lifehousen satoa. Mutta kovana Who-fanina toki otan nämä kaikki uudet konserttipläjäykset mieluusti vastaan, the Whon livesoitanta kun on edelleen mahtavaa kuultavaa. Tätä taltiointia voi suositella kaikille niille, jotka eivät tykkää alkuperäisen levytyksen 60-lukulaisista soundeista ja laulun suuresta tarkoituksellisesta etualalla olosta. Kaikin puolin taltiointi on onnistunut ja soundit ovat tuhdit.

Tätä pläjäystä en ainakaan ilman varausta liitä niihin tänä syksynä tulleisiin edellisessä arviossa mainitsemiini hienoihin levyihin, vaikka tätä toki voi myös upeaksikin luonnehtia. Olen aika pitkään varmaan monen muunkin Floyd-fanin tavoin ajatellut, että Roger Waters on Pink Floydin pahis, joka pyrkii omimaan entisen bändin kokonaan itselleen ja Gilmour taas puolestaan hyvis. Nyt minusta on alkanut tuntumaan, että vaikka Gilmour toki onkin varmaan Watersia miellyttävämpi persoona, on hän tarjonnut jo kymmenien vuosien aikana varsin hyvän vastuksen tässä miesten "minä olen Pink Floyd"-taistossa. Aika jännää on, että miesten sooloilutkin tuntuvat tapahtuvan paljon samoihin aikoihin (molemmat julkaisivat soololevyt 1984, Gilmourilta tuli soololevy 2015, Watersilta live samana vuonna, Waters julkaisi soolon tänä vuonna ja Gilmour tämän levyn). Sinänsä tietysti myös mielenkiintoista, että Gilmour päätti sitten konsertoida Pompeiissa tasan 45 vuotta Pink Floydin musavideon teon jälkeen, Gilmour sitten myöskin julkaisi konsertista tallenteen tasan 45 vuotta Pink Floydin Pompeii-julkaisun jälkeen. Voisin hyvin kuvitella Roger pahastuneen siitä, että David otti tämän juhlavuoden omiin nimiinsä ja esitti vieläpä tilanteessa paljon enemmän Pink Floydia kuin omaa soolotuotantoaan. No, onko Rogerin kosto sitten jo alkanut "Us and Them"-kiertue? Kiertueen nimestä voisi ainakin helposti tehdä päätelmän sen liittyvän yhtyeen kahtiajakoon, tosin Rogerin me on vain hän itse.

Jokatapauksessa Gilmourin Pompeii oli osa miehen "Rattle That Lock"-kiertuetta. Kyseisen levyn kappaleiden lisäksi konsertissa kuultiin Pink Floydin materiaalin ohella vain muutama kappale miehen edelliseltä "On an Island"-levyltä. Miehen toisen soololevyn voi toki syystäkin unohtaa, mutta olisin kuullut mielelläni muutaman kappaleen ensimmäiseltä. Kokonaisuus alkaa varsin seesteisesti Gilmourin uusimman soololevyn "5 A.M."-kappaleella. Heti perään tulee soololevyn nimikappale, joka on aivan kamala hevonvitunhumppa ja levyn kuuntelu tekee mieli lopettaa välittömästi. Onneksi seuraava myös samalta levyltä peräisin oleva "Faces Of Stone" korjaa tilannetta merkittävästi. Kappaleesta tulee niin musikillisesti kuin sanoituksellisesti mieleen Leonard Cohen, joka tosin tekee vastaavan huomattavasti paremmin. Ensimmäinen Floyd-biisi on "What Do You Want From Me", joka vedetään hyvin studioversion kaltaisesti. "The Blue" on varsin tyylikäs, merellinen kappale "On an Islandilta". "The Great Gig On the Skyn" olisi voinut jättää pois: sen uusi kuorosovitus on aivan kamala. Clare Torryn alkuperäistä suoritusta on toki vaikeaa ylittää, se ei täysin onnistunut kolmelta laulajalta "Pulse"-levylläkään. "a Boat Lies Waiting" on jälleen hyvin merellistunnelmainen pala miehen viimeiseltä soololevyltä.

"Wish You Were Here" herkistää luonnollisesti jokaisen Floyd fanin, varsinkin kun yleisö laulaa koko kappaleen mukana. Jostain syystä yleisön ääni on kuitenkin häivytetty toisen säkeistön kohdalla. "Money"ssa yhtye innostuu aika hienoon jammailuun biisin keskellä. "In Any Tongue" on ilmeisesti hyvin aseistariisuvassa melankolisuudessaan miehen viimeisimmän sooloalbumin kohokohta. "High Hopesissa" on hienoa kappaleen luonnollinen feidaus, lopun akustinen soolo on upeaa kuultavaa. Yksi tämän kokonaisuuden huippukohtia on "One Of These Days", jossa kuultava Richenbacher-bassottelu on yhtä juhlaa! "Shine On You Crazy Diamond" soi kuin levyltä. "Fat Old Sun" tuo piristysruiskeen kappalevalikoimaan, mutta tämä Floydin parhaalta "Atom Heart Mother"-levyltä löytyvä kappale soitetaan hyvin studioversion kaltaisesti. Mielenkiintoisempi olisi ollut vuonna 1971 Lontoon Paris Theatressa heitetty, laulumelodiaa lukuunottamatta täysin poikkeava sovitus. Onneksi bändi sentään innostuu lopussa mukaan Gilmourin revittelyyn.

"Coming Back To Life" on aikalailla yhtä tylsä kuin alkuperäisversiointikin. "On an Island" on minulle levyn suurin yllättäjä: tämä äärimmäisen hieno, melodinen kappale kannustaa kuuntelemaan miehen kyseisen levyn. Uusimmalta soololta löytyvä "Today" on sekoitus aika tyhjänpäivästä humppaa ja hienoja laulelmaisia osioita. Lopun Floyd-potpuri "Sorrow - Run Like Hell - Time/Breathe - Comfortably Numb" ei tuo yllätyksiä. Time kuulostaa aina hyvältä ja pläjäyksen lopettavasta Comfortablysta on sanottava, että se on yksi kappaleen parhaita versiointeja.

Varmaan joku kysyy, tuoko tämä konserttitaltiointi jotakin uutta siihen, mitä jo "Delicate Sound Of Thunder" tarjosi? Vastaus on, että ei tuo. Kotoisen Wigwam Revisitedin tapaan niin Pink Floyd kuin sen sooloilijatkin ovat pääsääntöisesti kierrättäneet samaa materiaalia vuosikymmeniä. Mielenkiintoinen veto olisi ollut esittää konsertissa kaikki Floydin vuonna 1971 Pompeiissa kuvaamat kappaleet, "a Saucerful Of Secretsiä" tai "Careful With Axe, Eugenea" kun ei ole kukaan esittänyt vuosikymmeniin. Vai pelkäsiköhän Gilmour, että hänen luultavasti valtaosa viidenkympin ylittäneistä kuulijoistaan saisi sydänlaakin, jos hän noita psykedelian mestariteoksia alkaisi rymistelemään? Ikävästi tässäkin levyssä on niitä pömpöösejä piirteitä, jotka edelleen yleisesti liitetään progemusiikkiin ja erityisesti siihen, millaisia entisistä progemuusikoista on tullut. Rutinani lienee turhaa. Valtaosa Floydin faneista haluaa kuulla juuri nuo tässäkin konsertissa esitetyt klassikkokappaleet, miksi siis Gilmour alkaisi tekemään jotakin spessusettiä kouralliselle hard-core faneja? Ja hyvältähän tämäkin uusi live minunkin korvaani kuitenkin pääsääntöisesti kuulostaa.  No, jokatapauksessa kun Roger kerran tuo oman kiertueensa Hartwall-areenalla ensi vuonna, miksei Gilmour voisi pykätä oman spektaakkelinsa vaikkapa Saana-tunturin juurelle?

Pages: 1 2 3 4 ?