JiiKoo's blog

The Light Afternoon  :  The History Of Mr Puffin Man

 The Light Afternoon on multi-instrumentalisti-säveltäjä-runoilija Steve Newlandin ja laulaja-kuvataiteilija Annette Appletonin yhteinen musiikkiprojekti. Heidän ensimmäinen levynsä My Parallel Life ilmestyi -12 ja toinen, Colossus-lehti n:ro 47:ssa arvioimani Among The Family Tree -14. Kakkoslevy oli jo melkoisen hyvä saavutus, mutta mikä hienointa, tämä kolmonen on vielä harppaus eteenpäin.

 Edelleenkin kaikki musiikki on Steve Newlandin kirjoittamaa ja soittamaa. Tästä asiasta olikin vähän viestiteltävä hänen kanssaan, koska halusin tietää, ketkä soittavat hienot jousiorkesteritaustat. Ja niinhän se tietenkin on näin nykyaikana, että sieltä hänen tietokoneeltaan ja koskettimistoltaan ne tulevat. Mutta toisin kuin "vanhaan hyvään" mellotronaikaan, nykyään en korvakuulolta pysty asiaa erottamaan. Tällaiselle "vanhan liiton" miehelle asian hyväksymisessä on tietty pieni vaikeutensa, mutta kyllä ainakin tämän levyn kohdalla on pakko myöntää, että lopputulos pyhittää keinot. Ja onhan sentään kitaraosuudet soitettu ihan "oikeilla" soittimilla.

 Lauluosuudet hoitavalla Annette Appletonilla on kaunis ja kirkas, pikkuisen silloin tällöin Annie Haslamin tai Kate Bushin mieleentuova lauluääni.

 Levyllä on kuusi pitkää kappaletta, joita on vaikea asettaa mihinkään paremmuusjärjestykseen. Aloitus A Boy on a Farm on ehkä levyn rokkaavin kappale, mutta erittäin hienostuneella tavalla. Klassisen musiikin vaikutteita on toki tässäkin ja kontrabasson ääni tuo hieman jazzahtavuuttakin. The Lord of Amber and Grey sisältää jazzvaikutteita vähän enemmänkin, mutta pysyy kyllä komean sinfonisen progen genrerajojen sisällä. Solstice I Named Her alkaa pianon ja laulun duettona kasvaen siitä komeaksi orkestraatioksi - helposti uskoisin että isompi ryhmä tässä soittaa. The Buffer Zoneen käy samat sanat kuin edelliseenkin eli rakenteeltaan samankaltainen, mutta onnistuu kuitenkin olemaan sävellykseltään ja sovitukseltaan riittävän erilainen huilun äänen luodessa mukavaa tunnelmaa. Kolmeen osaan nimetty, mutta yhtenäisenä teoksena soiva Mystery Plays on levyn pisin ja ehkä jopa paras kappale. Alkaa kauniisti ja pienimuotoisesti, kasvaa huikean hienoksi, raskastakin jytinää sisältäväksi tarinaksi ammoisina aikoina tapahtuneesta kuninkaan salamurhasta ja loppuu todella hienoon ison bändin meininkiin, jossa kuullaan myös pisimmät näytteet Newlandin kitaroinnista. Coal Iron Crops & Tea on tyylinmukainen lopetus hienolle levylle.

 Olisipa mukava nähdä ja kuulla The Light Afternoonin musiikkia oikean ison orkesterin kanssa esitettynä. Mutta kyllä tämä levykin on erittäin suositeltava tutustumiskohde melodisen progen ystäville.

jk

Knifeworld  :  Bottled out of Eden

 Pitkästä aikaa kohdalle osui uusi tuttavuus johon ihastuin lähes välittömästi. Eka kuuntelukerta meni ehkä vähän ihmetellessä että mitäs meininkiä se tämä on, mutta toisella kertaa rakkaus jo roihahti. Knifeworld on englantilainen, Kavus Torabin johtama, sooloprojektina alkanut mutta vuodesta -09 oikeana yhtyeenä toiminut oktetti. Debyyttilevy Buried Alone-Tales of Crushing Defeat julkaistiin itse jo samana vuonna. Useampia EP-levyjä sekä miehistönvaihdoksia tapahtui kunnes -14 oli toisen albumin - The Unravelling - aika. Ja nyt soittimessani pyörii jo ties monennettako kertaa heidän loistava kolmas levynsä.

 Kokoonpano on upean monipuolinen ja taitava. Kavus Torabi on kuitenkin aivan selkeästi ryhmän keulamies, hän kirjoittaa kaiken musiikin ja on päälaulaja sekä kitaristi. Melanie Woods on toinen päävokalisti jonka lisäksi soittaa erilaisia perkussioita. Emmet Elvin koskettimissa, Charlie Cawood bassossa sekä Ben Woollacott rummuissa luovat hienon rytmitaustan. Mutta se mikä mielestäni tekee tästä niin erityisen hienon kuuloista on torvisektion kekseliäs ja iloinen soitanta. Chlöe Heringtonin fagotti ja alttosaks (hän myös laulaa jonkin verran) , Josh Perlin alttosaks ja klarinetti sekä Oliver Sellwoodin baritoni saks muodostavat sellaisen torvi-iloittelun etten nyt heti ainakaan keksi muuta vertailukohtaa kuin korkeintaan Roy Woodin ja Wizzardin meiningin parhaimmillaan.

 Levy alkaa rauhallisesti, nuoren Brian Enon mieleentuovasti mutta torvisektion mukaan tullessa parista ekasta kappaleesta muodostuu melkoisen vauhdikas liikkeellelähtö. Kolmannessa kappaleessa - I am lost - Melanie Woods kuulostaa hämmästyttävästi Deborah Harrylta, kappale tosin ei kuulosta Blondielta kovinkaan paljoa vaan nyt progeillaan jo ihan kunnolla. The Deathless rauhoittaa tunnelman mukavasti , Moody Bluesin ja Brian Enon henki on läsnä. Koko levy on tasaisen vahvaa ja erinomaista niin soiton, laulun kuin sävellystenkin osalta. Pieniä yksityiskohtia ja koukkuja paljastuu kuuntelukertojen myötä, aivan kuten hyvässä progessa kuuluukin.

 Suosittelen siis kaikille monipuolisen musiikin ystäville. Ja lopuksi erityiskiitokset Järvenpään kaupunginkirjaston musiikkiosastolle joka tämmöisenkin helmen meikäläisen eteen asetti!

Ja nyt sitten tutustumaan kunnolla niihin aikaisempiin levyihin, löytyvät ainakin Spotifystä

jk

 

Paidarion Finlandia Project  :  Two Worlds Encounter

  Paidarion on yhtye,josta on turha etsiä soittotaidollisia puutteita. Jan-Olof Strandberg bassossa, Kimmo Pörsti rummuissa ja Bokati-Bokor Akos kitaroissa ovat jo melkoinen laadun tae sinänsä. Sitten kun vielä vierailevat tähdet ovat sitä luokkaa kuin Otso Pakarinen koskettimissa ja Robert Webb kitaroissa ja koskettimissa, niin odotukset ovat jo melkoiset. Siksipä onkin sitä suurempi pettymys kun odotukset eivät aivan täytykään. Soiton laadukkuuden puutteesta ei todellakaan ole kysymys vaan biisimateriaalista. Lähdetäänpä alusta:

 1. Colin and Wendy on Robert Webbin kirjoittama komea aloitusbiisi. Tämän myötä suuret odotukset tuntuvat saavan täyttymystä sekä bändin että laulaja Jenny Darrenin suhteen, hieno esitys kaikilta.

2. Billy Would Climb on ihan komeasti esitetty mutta jotenkin aivan liian tavanomainen ja mitäänsanomaton kappale.

3. Fragile Bridges on Kimmo Pörstin säveltämä ja Pirkko Salhin alunperin sanoittama (käännös Jenny Darrenin) kappale. Se on levyn progeinta ja parasta antia. Mukavaa vuorosoittoa Pakariselta ja Akosilta.

4. Jungle Fever on Neil Larsenin säveltämä fuusioprogejazzrock jossa ryhmä pääsee osoittamaan soitannollisia taitojaan ilman laulajan säestämisrajoitteita. Meno on komeaa, Pakarinen ja Akos pääsevät hyvin esiin. Mutta, iso miinus - ei bassosooloa tässäkään.

5. Yellow on levyn ehdottomasti kaunein kappale. Hienosti laulettu ja soitettu balladi, ei kovin progressiivista kyllä tämäkään.

6. Ode to Billie Joe  Makuasia tietty, mutta mielestäni aivan käsittämätön biisivalinta tälle levylle. Sovituskaan ei vaan toimi minun korvilleni.

7. Cloudberry Sky on Akosin kaunista akustiskitarointia mutta jää vain lyhyeksi välisoitoksi ilman sen suurempaa merkitystä.

8. Grand Canyon of My Dreams on Darren/Webb tuotantoa ja oikein onnistunut sellainen, levyn hienoimpia hetkiä. Soittajat pysyttelevät sopivasti säestystehtävissä ja antavat Jenny Darrenin loistaa.

9. Horsemen to Symphinity on Toivo Piltin kappale joka alkaa lupaavasti Stranbergin basson saadessa vihdoinkin kuuluvasti tilaa. Ei kuitenkaan vieläkään mitään varsinaista sooloa ja jatkossa siirrytäänkin viihteelliselle Santana-linjalle, joka on kyllä kauniisti soitettua, mutta ei kyllä jaksa minua oikein innostuttaa. Kev Mooren lauluosuuden sietää, koska sitä on aika vähän.

10. Why oh Why on toinen aivan käsittämätön biisivalinta. Turhanpäiväinen poprockhölkkä.

11. Hahmo on Kimmo Pörstin hyvä sävellys jolla olisi ollut mahdollisuus vielä pelastaa levyn kokonaisarvosana lähes kiitettäväksi jos siitä olis tehty instrumentaali. Nyt sen alku on lupaava mutta valitettavasti Kev Mooren laulu upottaa koko jutun. Ei auta , vaikka mies on ollut ammattibasisti ja -laulaja yli 35 vuotta. Lopun soitinosuudet tekevät parhaansa, mutta peli on tämän kappaleen osalta jo menetetty. Harmi.

  Tämän levyn herättämät tuntemukset olivat poikkeuksellisen ristiriitaisia ja sen vuoksi arvion kirjoittaminen kesti kauan. Kuunnelkaa levy ja muodostakaa oma käsityksenne, musiikkihan on kuitenkin pitkälti makuasia, seikka joka tämän levyn kohdalla on erityisen merkittävä koska soitto ja tuotanto on erinomaista.

jk