JiiKoo's blog

  Joitakin aikoja sitten heitettiin kevyehköä hetulaa Matin kanssa naamakirjassa. Sen seurauksena hän toimitti kirjansa minulle ja toivoi kovaa (tai ainakin jotain sensuuntaista) kritiikkiä. Olen nyt yrittänyt olla sanojeni mittainen ja keksiä kriittistä kritisoitavaa. Mutta minkäs teet, kirja on niin hyvä nyt toisenakin painoksena, etten voi muuta kuin suositella sitä. Jos Sinulle - tämän lukija - kirja ei vielä ole tuttu, niin Colossus-lehti n 45 sisältää Otso Pakarisen perusteellisen arvion, johon minulla ei ole oikein mitään lisättävää ja voin allekirjoittaa hyväksyen joka sanan. Ehkä Otso voisi jopa julkaista arvionsa täällä nettisivullakin?

  Kirjahan tosiaan on erinomainen hakuteos meille suomenkielisille alan harrastajille, niin eka kuin tämä toinenkin painos. Mielestäni onnistunut muutos on kirjan lopussa oleva luettelonomainen liite, jossa esitellään lyhyesti reilut 300 kirjan varsinaisen tekstiosan ulkopuolelle jäänyttä yhtyettä ja artistia. Ainakin minulle tämä osio on antoisampi tutkimuskohde kuin ekan painoksen listaukset suosituimmista progelevyistä. Muilta osin kirja on käytännöllisesti katsoen sama painoksesta riippumatta. No, kannesta senverran että pidän toisen painoksen selkeämmin erottuvaa tekstiä parempana. Vaimo oli sitten tietysti eri mieltä tästä asiasta... Kuva-aiheista en sano mitään.

  Lämpimästi siis suosittelen kirjan hankintaa kaikille aiheesta kiinnostuneille! Ja mitäs seuraavaksi Matti? Olisiko kirja progen uudesta noususta mitään? Jäämme odottamaan.

jk

Resonaxis & Hymnarium

  Nelisen vuotta on kulunut australialaisen Brooke Shelleyn johtaman Resonaxiksen toistaiseksi viimeisimmästä albumista Hymnarium, eikä seuraavan ilmestymisestä ole ainakaan minulle kantautunut mitään tietoa. Tiedustelin asiaa häneltä itseltään noin vuosi sitten, eikä hänkään uskaltanut mitään luvata. Siksipä ajattelin ihan kannatuksen vuoksi julkaista täällä nettisivullakin Colossus-lehti n:ro 46 s.62 olleen arvioni.

  Resonaxis on australialainen, vuonna 2005 Sydneyssä perustettu gothicmetal-yhtye joka kertoo vaikutteiden antajikseen keskiaikamusiikin lisäksi mm. skandinaavisen metalli- ja jazzmusiikin. Hymnarium on heidän toinen täyspitkä albuminsa, esikoinen ilmestyi 2008. Yhtyeen kokoonpanoon kuuluu "normaalisoitinten" eli Alan Bodkinin basson, Matt Robertsin rumpujen ja Rickhard Hundyn rumpujen lisäksi oikeat kirkkourut, joita soittaa David Drury. Resonaxisin sielu ja sydän on kuitenkin loistavan hieno laulaja Brooke Shelley, jonka kirjoittamia kaikki kappaleet ovat. Lisäksi hän on tuottanut levyn yhdessä Rickhard Hundyn kanssa.

  Monsignor Loss esittelee hienosti yhtyeen tyylin keskiaikavaikutteisine sävel- ja soitinkuvioineen ollen mukavan progehenkisen mutkikaskin. Hymn 8 onkin sitten yksi levyn kauneimmista hetkistä sisältäen silti vahvan kitara/bassovetoisen kertosäkeen. Wachet Auf on kirkkourkuriffittelyn kuljettama vähän raskaampi kappale jossa sähkökitara antaa sopivasti metallimaustetta mukaan. Deathdump Allemande alkaa hienosti urkujen ja rumpujen yhteissoinnilla johon lauluosuus tulee mukaan upeasti ja kaunis kitarointi kruunaa kappaleen. Circles poikkeaa hieman levyn yleislinjasta ollen hieman jazzikkaampi, ehkä eniten bassokuvionsa ansiosta. Hymn 2 alkaa raskaalla, hieman tutunkuulloisella kitaroinnilla mutta urut ja laulu tekevät siitä kuitenkin täysipainoista Resonaxista.

 Oma suosikkini on Mysterium, joka perustuu espanjalaisen Tomas Luis De Victorian keskiaikaiseen sävellykseen O Magnum Mysterium. Kappale alkaa kauniina kirkkolauluna johon bändin soittajat kertosäkeessä tuovat komean voiman ja meiningin. Yli viiden minuutin kestostaan huolimatta Mysterium tuntuu aina aivan liian lyhyeltä, mutta sen jälkeen Chorus Angelorum ja Dustward jatkavat kuulijan hyvänolontunnetta kauniilla laululla ja hyvällä soitolla aivan kiitettävästi. Levyn päättää kaunis Akasha, jossa voi ehkä kuulla kaikuja jostakin joka on joskus ollut, mutta sehän on vain luonnollista koska Brooke Shelleyn musiikki hienolla tavalla jatkaa ja kehittää vuosisataisia perinteitä. 

  Siinä arvio hieman tiivistettynä ja lopuksi muutama sana siitä esikoisesta jota en ollut kuullut vielä Hymnariumia kehuessani:

  Resonaxis vuodelta 2008 on uskomattoman hieno debyyttialbumi yhtyeeltä jonka keikkailu ennen levytystä oli aika vähäistä, kirkkourkuja kun ei ihan joka baarista löydy...  Musiikki on hieman raskaampaa kuin kakkoslevyllä, mutta kyllä todella kauniitakin hetkiä on yllinkyllin. Erittäin suositeltava hankinta siis tämäkin jos vain jostakin löytyy, kuunneltavissa ainakin ovat molemmat siellä spotissa.

jk

The Light Afternoon  :  The History Of Mr Puffin Man

 The Light Afternoon on multi-instrumentalisti-säveltäjä-runoilija Steve Newlandin ja laulaja-kuvataiteilija Annette Appletonin yhteinen musiikkiprojekti. Heidän ensimmäinen levynsä My Parallel Life ilmestyi -12 ja toinen, Colossus-lehti n:ro 47:ssa arvioimani Among The Family Tree -14. Kakkoslevy oli jo melkoisen hyvä saavutus, mutta mikä hienointa, tämä kolmonen on vielä harppaus eteenpäin.

 Edelleenkin kaikki musiikki on Steve Newlandin kirjoittamaa ja soittamaa. Tästä asiasta olikin vähän viestiteltävä hänen kanssaan, koska halusin tietää, ketkä soittavat hienot jousiorkesteritaustat. Ja niinhän se tietenkin on näin nykyaikana, että sieltä hänen tietokoneeltaan ja koskettimistoltaan ne tulevat. Mutta toisin kuin "vanhaan hyvään" mellotronaikaan, nykyään en korvakuulolta pysty asiaa erottamaan. Tällaiselle "vanhan liiton" miehelle asian hyväksymisessä on tietty pieni vaikeutensa, mutta kyllä ainakin tämän levyn kohdalla on pakko myöntää, että lopputulos pyhittää keinot. Ja onhan sentään kitaraosuudet soitettu ihan "oikeilla" soittimilla.

 Lauluosuudet hoitavalla Annette Appletonilla on kaunis ja kirkas, pikkuisen silloin tällöin Annie Haslamin tai Kate Bushin mieleentuova lauluääni.

 Levyllä on kuusi pitkää kappaletta, joita on vaikea asettaa mihinkään paremmuusjärjestykseen. Aloitus A Boy on a Farm on ehkä levyn rokkaavin kappale, mutta erittäin hienostuneella tavalla. Klassisen musiikin vaikutteita on toki tässäkin ja kontrabasson ääni tuo hieman jazzahtavuuttakin. The Lord of Amber and Grey sisältää jazzvaikutteita vähän enemmänkin, mutta pysyy kyllä komean sinfonisen progen genrerajojen sisällä. Solstice I Named Her alkaa pianon ja laulun duettona kasvaen siitä komeaksi orkestraatioksi - helposti uskoisin että isompi ryhmä tässä soittaa. The Buffer Zoneen käy samat sanat kuin edelliseenkin eli rakenteeltaan samankaltainen, mutta onnistuu kuitenkin olemaan sävellykseltään ja sovitukseltaan riittävän erilainen huilun äänen luodessa mukavaa tunnelmaa. Kolmeen osaan nimetty, mutta yhtenäisenä teoksena soiva Mystery Plays on levyn pisin ja ehkä jopa paras kappale. Alkaa kauniisti ja pienimuotoisesti, kasvaa huikean hienoksi, raskastakin jytinää sisältäväksi tarinaksi ammoisina aikoina tapahtuneesta kuninkaan salamurhasta ja loppuu todella hienoon ison bändin meininkiin, jossa kuullaan myös pisimmät näytteet Newlandin kitaroinnista. Coal Iron Crops & Tea on tyylinmukainen lopetus hienolle levylle.

 Olisipa mukava nähdä ja kuulla The Light Afternoonin musiikkia oikean ison orkesterin kanssa esitettynä. Mutta kyllä tämä levykin on erittäin suositeltava tutustumiskohde melodisen progen ystäville.

jk

Knifeworld  :  Bottled out of Eden

 Pitkästä aikaa kohdalle osui uusi tuttavuus johon ihastuin lähes välittömästi. Eka kuuntelukerta meni ehkä vähän ihmetellessä että mitäs meininkiä se tämä on, mutta toisella kertaa rakkaus jo roihahti. Knifeworld on englantilainen, Kavus Torabin johtama, sooloprojektina alkanut mutta vuodesta -09 oikeana yhtyeenä toiminut oktetti. Debyyttilevy Buried Alone-Tales of Crushing Defeat julkaistiin itse jo samana vuonna. Useampia EP-levyjä sekä miehistönvaihdoksia tapahtui kunnes -14 oli toisen albumin - The Unravelling - aika. Ja nyt soittimessani pyörii jo ties monennettako kertaa heidän loistava kolmas levynsä.

 Kokoonpano on upean monipuolinen ja taitava. Kavus Torabi on kuitenkin aivan selkeästi ryhmän keulamies, hän kirjoittaa kaiken musiikin ja on päälaulaja sekä kitaristi. Melanie Woods on toinen päävokalisti jonka lisäksi soittaa erilaisia perkussioita. Emmet Elvin koskettimissa, Charlie Cawood bassossa sekä Ben Woollacott rummuissa luovat hienon rytmitaustan. Mutta se mikä mielestäni tekee tästä niin erityisen hienon kuuloista on torvisektion kekseliäs ja iloinen soitanta. Chlöe Heringtonin fagotti ja alttosaks (hän myös laulaa jonkin verran) , Josh Perlin alttosaks ja klarinetti sekä Oliver Sellwoodin baritoni saks muodostavat sellaisen torvi-iloittelun etten nyt heti ainakaan keksi muuta vertailukohtaa kuin korkeintaan Roy Woodin ja Wizzardin meiningin parhaimmillaan.

 Levy alkaa rauhallisesti, nuoren Brian Enon mieleentuovasti mutta torvisektion mukaan tullessa parista ekasta kappaleesta muodostuu melkoisen vauhdikas liikkeellelähtö. Kolmannessa kappaleessa - I am lost - Melanie Woods kuulostaa hämmästyttävästi Deborah Harrylta, kappale tosin ei kuulosta Blondielta kovinkaan paljoa vaan nyt progeillaan jo ihan kunnolla. The Deathless rauhoittaa tunnelman mukavasti , Moody Bluesin ja Brian Enon henki on läsnä. Koko levy on tasaisen vahvaa ja erinomaista niin soiton, laulun kuin sävellystenkin osalta. Pieniä yksityiskohtia ja koukkuja paljastuu kuuntelukertojen myötä, aivan kuten hyvässä progessa kuuluukin.

 Suosittelen siis kaikille monipuolisen musiikin ystäville. Ja lopuksi erityiskiitokset Järvenpään kaupunginkirjaston musiikkiosastolle joka tämmöisenkin helmen meikäläisen eteen asetti!

Ja nyt sitten tutustumaan kunnolla niihin aikaisempiin levyihin, löytyvät ainakin Spotifystä

jk

 

Paidarion Finlandia Project  :  Two Worlds Encounter

  Paidarion on yhtye,josta on turha etsiä soittotaidollisia puutteita. Jan-Olof Strandberg bassossa, Kimmo Pörsti rummuissa ja Bokati-Bokor Akos kitaroissa ovat jo melkoinen laadun tae sinänsä. Sitten kun vielä vierailevat tähdet ovat sitä luokkaa kuin Otso Pakarinen koskettimissa ja Robert Webb kitaroissa ja koskettimissa, niin odotukset ovat jo melkoiset. Siksipä onkin sitä suurempi pettymys kun odotukset eivät aivan täytykään. Soiton laadukkuuden puutteesta ei todellakaan ole kysymys vaan biisimateriaalista. Lähdetäänpä alusta:

 1. Colin and Wendy on Robert Webbin kirjoittama komea aloitusbiisi. Tämän myötä suuret odotukset tuntuvat saavan täyttymystä sekä bändin että laulaja Jenny Darrenin suhteen, hieno esitys kaikilta.

2. Billy Would Climb on ihan komeasti esitetty mutta jotenkin aivan liian tavanomainen ja mitäänsanomaton kappale.

3. Fragile Bridges on Kimmo Pörstin säveltämä ja Pirkko Salhin alunperin sanoittama (käännös Jenny Darrenin) kappale. Se on levyn progeinta ja parasta antia. Mukavaa vuorosoittoa Pakariselta ja Akosilta.

4. Jungle Fever on Neil Larsenin säveltämä fuusioprogejazzrock jossa ryhmä pääsee osoittamaan soitannollisia taitojaan ilman laulajan säestämisrajoitteita. Meno on komeaa, Pakarinen ja Akos pääsevät hyvin esiin. Mutta, iso miinus - ei bassosooloa tässäkään.

5. Yellow on levyn ehdottomasti kaunein kappale. Hienosti laulettu ja soitettu balladi, ei kovin progressiivista kyllä tämäkään.

6. Ode to Billie Joe  Makuasia tietty, mutta mielestäni aivan käsittämätön biisivalinta tälle levylle. Sovituskaan ei vaan toimi minun korvilleni.

7. Cloudberry Sky on Akosin kaunista akustiskitarointia mutta jää vain lyhyeksi välisoitoksi ilman sen suurempaa merkitystä.

8. Grand Canyon of My Dreams on Darren/Webb tuotantoa ja oikein onnistunut sellainen, levyn hienoimpia hetkiä. Soittajat pysyttelevät sopivasti säestystehtävissä ja antavat Jenny Darrenin loistaa.

9. Horsemen to Symphinity on Toivo Piltin kappale joka alkaa lupaavasti Stranbergin basson saadessa vihdoinkin kuuluvasti tilaa. Ei kuitenkaan vieläkään mitään varsinaista sooloa ja jatkossa siirrytäänkin viihteelliselle Santana-linjalle, joka on kyllä kauniisti soitettua, mutta ei kyllä jaksa minua oikein innostuttaa. Kev Mooren lauluosuuden sietää, koska sitä on aika vähän.

10. Why oh Why on toinen aivan käsittämätön biisivalinta. Turhanpäiväinen poprockhölkkä.

11. Hahmo on Kimmo Pörstin hyvä sävellys jolla olisi ollut mahdollisuus vielä pelastaa levyn kokonaisarvosana lähes kiitettäväksi jos siitä olis tehty instrumentaali. Nyt sen alku on lupaava mutta valitettavasti Kev Mooren laulu upottaa koko jutun. Ei auta , vaikka mies on ollut ammattibasisti ja -laulaja yli 35 vuotta. Lopun soitinosuudet tekevät parhaansa, mutta peli on tämän kappaleen osalta jo menetetty. Harmi.

  Tämän levyn herättämät tuntemukset olivat poikkeuksellisen ristiriitaisia ja sen vuoksi arvion kirjoittaminen kesti kauan. Kuunnelkaa levy ja muodostakaa oma käsityksenne, musiikkihan on kuitenkin pitkälti makuasia, seikka joka tämän levyn kohdalla on erityisen merkittävä koska soitto ja tuotanto on erinomaista.

jk

 

 

  Vihdoinkin!

 Tässä on kirja jota olen odottanut vähintään neljännesvuosisadan. Ja tämä ei todellakaan ole moite kirjoittajalle vaan iso kiitos siitä, että suoritit suururakan meidän kaikkien asiasta innostuneiden iloksi! Itse olen progressiivisen rockmusiikin suhteen myöhäisherännäinen eli vasta vuoden 1976 tienoilla aloin laajentamaan tajuntaani Genesiksen ja Pink Floydin suuntaan. Silloinhan ensimmäisen progeaallon pioneerityöt olivat jo kaukana historiassa (ainakin teini-ikäisen katsannossa) eikä niistä senajan mediassa mitään puhuttu. Tiedonhankinta progen historiasta oli siis täysin oman aktiivisuuden varassa ja ennen googleaikaa melkoisen hankalaa.

 Toisaalta, juuri nyt on aivan oikea aika tämän kirjan ilmestyä, sillä mikäs sen hienompaa kuin lueskella hyviä artikkeleita mielenkiintoisista levyistä ja artisteista - ja samalla kuunnella niitä Spotifystä. Kirjan kahden ensimmäisen luvun läpikäytyäni en voi kuin hämmästellä kuinka harva esitellyistä levyistä puuttuu Spotista, suurimmat puutteet mielestäni Finnforest ja Make Lievonen.

 Prog Finlandia alkaa aikojen alusta eli Jim Pembroken Suomeen saapumisesta - no ei nyt aivan siitä mutta käytännössä Blues Sectionista kuitenkin. Muutama sitä edeltänyt nimi toki saa maininnan. Kirja etenee suurinpiirtein kronologisessa järjestyksessä, joten sen voi lukea alusta loppuun ja saada hyvän kokonaiskäsityksen aiheesta. Onnistuneen jaottelun ansiosta on myös helppo lukea omista kiinnostuksen kohteista sieltä täältäkin. Ainakin minulle käy juuri niin, luen kyllä kirjaa kannesta kanteen (ja samalla siis kuuntelen), mutta välillä on pakko kurkata joku mieleen juolahtava asia edestäpäinkin.

 Tässä vaiheessa olen siis vasta aloittelemassa kirjan kolmatta, progen synkkiä vuosia käsittelevää lukua, mutta sen verran olen tosiaan loppupäätäkin lueskellut että uskallan suositukseni julkituoda. Olen tosin kuullut asiantuntevalta taholta että kirjaan on jonkinverran päässyt kiusallisia asiavirheitä. Se on tietysti harmillista jos näin on, mutta ei todellakaan vähennä tämän kirjan tärkeyttä ja käytettävyyttä. Toivon kyllä kovasti että tästä saataisiin englanninkielinen painos mahdollisimman pian ja siihenhän niitä virheitä sitten voisi korjata.

 Kyllä, isosti suosittelen tätä kirjaa kaikille suomalaisesta progesta kiinnostuneille!

jiikoo

 

 Levy-yhtiön tiedotteen mukaan tämä on sinfonista neo-progea parhaimmillaan. Minun mielestäni tässä on käytössä kaikki proge-kliseet mitä vuosien mittaan on keksitty. Tosiaankin kyseessä on omalla tavallaan täydellinen suoritus. Ensi alkuun kuulostaa hyvältä ja lupaavalta - joskin heti tutunomaiselta, nimiä mainitsematta -  mutta vähitellen alkaa huomaamaan, että tässä ei ole mitään omaperäistä annettavaa. 

 Mitä tästä nyt muuta osaisi sanoa, tarkoitukseni ei ole loukata tekijöitä, varmaankin he ovat aivan vilpittömästi tehneet parhaansa ja soittajina heissä ei ole mitään vikaa. Tällaista vain on tehty jo niin monen monta kertaa etten keksi ainuttakaan syytä käyttää aikaa juuri tämän levyn kuunteluun.

jiikoo

 Beledo on Uruguaylaissyntyinen, nykyisin New Yorkissa asuva multi-instrumentalisti/säveltäjä. Pääinstrumenttinsa on kuitenkin sähkökitara. Levytysuraa hänellä on takanaan jo lähes neljä vuosikymmentä, mutta nyt on kyseessä hänen debyyttinsä Monjune Recordsille. Levy on äänitetty viime vuonna Indonesiassa.

 Minun makuuni levy on liian viihteellistä, toki erittäin hyvin soitettua fuusiojazzia. Ylivoimaisesti parhaina kappaleina erottuvat Mechanism - joka aloitusraitana lupaa liikaa ollen vahvaa ja vetreää rockjazzia ilman viihdekuorrutusta - sekä nelosraita Lucilla, jossa Beledo kunnostautuu sekä espanjalaisen- että sähkökitaran, mutta myös nauhattoman sähköbasson kanssa.

 Joo, vaikka itse en kauheasti innostu tästä kokonaisuutena, niin kyllä mä suosittelen antamaan tälle mahdollisuuden, ainakin jos pidät fuusiosta noin yleensä ottaen, ja varsinkin koska Beledon lisäksi levyllä soittavat basistit Lincoln Goines sekä Tony Steele ovat kuulemisen arvoisia.

jiikoo

 

 Kuullessani, että Pale Saariselta on tulossa "Hendrixiä haitarilla"-levy, tunnustan ennakkosuhtautumiseni olleen aika torjuva. Mutta sitten, Radio Helsingistä kuulin muutaman kerran Gypsy Eyesin, ja taas kerran oli myönnettävä, että negatiivinen ennakkoluuloisuus on väärä tapa suhtautua uusiin asioihin.

 Todellakin, Pale - ja loistavat soittokumppaninsa - on luonut hienon ja yhtenäisen kokonaisuuden, jossa ei yritetä ylittää Jimi Hendrixiä virtuoosimaisella soittamisella, vaan kunnioitetaan osaa hänen parhaista sävellyksistään tuoreilla soundeilla ja sovitusideoilla.

 Soittajana levyllä vierailee suuri joukko Suomen tämän hetken eturivin muusikoita, joista koko levyä ajatellen nimeltä on mainittava rumpali Anssi Nykänen, jonka takuuvarma työskentely on levyn tukeva kivijalka. Lisäksi tottakai on erikseen kehuttava laulaja Reeta Vestmania, jonka tulkinnat tuovat ihastuttavaa tuoreutta näihin esityksiin.

 Yhtään huonoa esitystä levyllä ei ole. Omiksi suosikeiksini ovat nousseet kauniit May This Be Love ja Angel. Lisäksi kerta kerralta paremmalta kuulostaa Third Stone From The Sun, jossa myös basisti Ape Anttilalla on huomattava osuus. Ja itseasiassa kaikki muutkin kappaleet vain paranevat kuuntelukertojen myötä...

 Mutta entäs sitten se haitari? Mielestäni Pale soittimineen kuulostaa niin hienolta että kyllä levyä voi lämpimästi suositella kaikille Hendrixin ja pirunpalkeiden ystäville!

jiikoo