Home Articles > Record Reviews

FROST*: Falling Satellites

Jun 13 '16 | By Harold the Barrel | Views: 1090 | Comments: 0

Brittibändi julkaisee kahdeksan vuoden tauon jälkeen uuden studiolevyn, jota voin ihan rehellisesti todeta jopa hieman odottaneeni. Eikä Falling Satellites petä odotuksia, se pikemminkin ylittää ne komeasti! Otetaan tähän alkuun muutama biisikohtainen huomio: Numbers lainaa häpeilemättä The Policen Synchronicitya soundeja myöten, eikä siinä mitään, The Police oli mahtava bändi. Towerblock on täynnä hyvinkin modernia ja kiehtovaa soundimaailmaa ja biittejä. Vaikka ilmaisu onkin kylmää ja elektronista, voi siinä olla myös tarttumapintaa, joskin biisiä on venytetty ihan turhaan. Lights Out on hieno kasarihenkinen popbiisi, jonka tunnelmassa on paljon samaa kuin Peter Gabrielin Don't Give Up'issa. Signs on luultavasti kitaristi-laulaja John Mitchellin sävellys, sen verran biisin säkeistömelodia muistuttaa tämän mm. Arenasta ja It Bitesistä tutun miehen lyhytikäisen projektin eli Kinon kymmenen vuoden takaista Picture -levyn materiaalia. Tämän levyn kontekstissa biisi jää valitettavasti muun materiaalin jalkoihin. Levyn viimeisen puolituntisen muodostaa kuuden biisin Sunlight-kokonaisuus, jonka aikana progediggareidenkin naamalle luulisi nousevan leveä hymy. Progehassusti nimetty The Raging Against the Dying of the Light Blues in 7/8 on levyn myös soitannollisesti progein ja hienoin biisi (tai teoksen osa). Nice Day For It tuo useammin kuin kerran mieleen 70-80 -lukujen taitteen Genesiksen. Tätä levyn jälkimmäistä puoliskoa voi kevyesti kuvata hieman kuluneella ilmaisulla "huikea"!

Koska kyseessä on kosketinsoittajan liidaama bändi, kuullaan kosketinosastolta melkoisen hienoa ja monipuolista soittoa. Esim. Hypoventilaten loppu on upea! Eikä soittopuolessa ole valittamista muutenkaan; bassossa on 80-luvulla suosiota niittäneen Level 42:n myöhempien aikojen kitaristi Nathan "Markin pikkuveli" King ja rummuissa mm. Steven Wilsonin bändistä tuttu konkari Craig Blundell. Ja kukas Closer to the Sun -biisissä kitarasooloileekaan ellei Godfreyn työntantaja toisaalla, eli Joe Satriani! Mainittakoon myös, että sekä Godfreylla että Mitchellillä on miellyttävät lauluäänet.

Frost* ei siis tee perinteistä progea, josta toki ammennetaan hieman, samoin fuusiosta, 80-luvun artsupopista tai vaikkapa nykyisestä elektronisesta popmusasta.Falling Satellites -levy kuulostaa usein siltä, että studiossa on koneen äärellä nyhverretty kuukausitolkulla, mikä saattaa joidenkin korvissa kuulostaa liiankin steriililtä ja kylmältä. Välillä tuntuu että matskua tulee tuutista ulos niin monta raitaa, että alkaa ahdistaa. Hieno levy tämä on silti, ja osa sen viehätyksestä perustuu varmasti bändin taitoon yhdistellä suht vaivattomasti juuri sellaisia populaarimusiikin lähimenneisyydestä ja tästäkin päivästä tuttuja elementtejä, joista itse nyt vaan satun diggailemaan. Mahtavaa!

No comments
You need to sign in to comment