Home Articles > Stories

Sähköisku 2016 Tampereella

Mar 21 '16 | By Teijo Salminen | Views: 2234 | Comments: 1

Sähköisku on Tampereen konservatoriolla järjestettävä elektronisia soittimia ja studiotekniikkaa esittelevä teemapäivä, johon kaikki sähkösoittimista, studiotekniikasta ja kaikenlaisista elektronista surinaa tuottavista härpäkkeistä kiinnostuneet saavat tulla ihailemaan sekä alan uutuuksia että vanhaa kalustoa. Allekirjoittanut vieraili vuosittain järjestettävässä tapahtumassa nyt ensimmäistä kertaa. Tarjolla ohjelman mukaan oli sekä uusimpien modulisyntetisaattorien että vintage-kalustojen esittelyä. Tampereella auttoi suunnistamaan vanha ystäväni, osa-aikamuusikko Ari  Jalokinos (kuvassa thereminin kanssa), joka vieraili myös Sähköiskussa ensimmäistä kertaa. Syntetisaattorit kiinnostavat häntäkin, lisäksi tapahtuman järjestäjissä on myös runsaasti tuttuja Tampereen musiikkiskenestä.

-Tapahtuma järjestetään nyt jo kolmatta kertaa, kertoo yksi Sähköiskun järjestäjistä, säveltäjän uralta musiikkiteknologiaa opiskelemaan ”suistunut” Christer Jokela. Hän on pannut merkille monen muun ohella nuorison kasvaneen kiinnostuksen analogitekniikkaan ja etenkin uusiin modulisyntetisaattoreihin.

Modulisyntikoita oli tosiaan näytteillä ja kokeiltavana kahdessakin pisteessä. Aulassa oli näytteillä Tampereen Musiikki -soitinkaupan ständillä Rolandin, Doepferin ja Korgin uutta kalustoa. Mukana oli muun muassa vuoden alun kohahduttavin uutuus, Korgin Minilogue, neliääninen analogisyntetisaattori täysin analogisine kontrolleineen.

Laite on ulkoisesti varsin attraktiivisen oloinen, alumiininen etupaneeli ja aito puinen takalevy (joka tosin jää useilta huomaamatta). Analoginen soundi tietysti miellyttää synafriikkejä, mutta oletettavasti moni hieman kavahtaa laitteen hieman normaalia pienemmäksi kutistettua koskettimistoa ja modulaatiopyörien vaihtamista   yksiakseliseen bendervipuun. Kuitenkin viehättävä laite, jonka hinta rapakon takana on laadukkaanoloiseksi analogialaitteeksi maltillinen viitisensataa dollaria, kärsii täällä valitettavasti melko kohtuuttoman tuntuisesta Suomi-lisästä hinnassa – sitä kun näyttäisi olevan 150 euroa enemmän...

Aulan toinen vetonaula olikin sitten aito Theremin-instrumentti, jota ohikulkijat saivat vapaasti kokeilla. Thereminiä esitteli konservatorion opiskelija Sini Ylönen (kuvassa). Vaikka Ylönen on ensisijaisesti orkesterituubisti(!), niin hän osoittautui melko päteväksi thereministiksikin. Tästä osoituksena oli se, että aivan uskottavasti ja tunnistettavasti soitti mm Saint-Saënsin Joutsenta ja Monosen Satumaa-tangoa tuolla muuten niin hankalasti hallittavalla soittimella. Theremin oli muuten Moogin valmistetta, kuten useimmat Suomessa näkemäni Thereminit ovat olleet. Ilmeisesti esimerkiksi PaiA:n Theremax-rakennussarjathereminit ovat hinnaltaan (tulleineen ja postikuluineen) loppujen lopuksi niin vähän Moogia edullisempia, että suomalaiset rakentelijat luottavat yhtä kaikki jälkimmäiseen legendaariseen merkkiin.

Sisäsaleista löytyikin varsin herkkua. Yksi luokkahuoneista oli omistettu vanhalle Roland-kalustolle, eli huoneen kaikki syntetisaattorit yhtä TB-303 -bassokonetta lukuun ottamatta olivat 70-luvulta.

Näytteillä olivat siis:
-SH 1000 (1973)
-SH-3a (1974)
-SH-5 (1976)
-SH-1 (1978)
-SH-7 (1978)

ja muutoin legendaarinen TB-303 Bass Line (1982). Sarjan kiintoisinta antia edustaa koko SH-sarjan kuningassyntikka SH-7. Siinä missä muut ovat monofonisia, tämä on duofoninen monsteri, jonka säätömahdollisuudet ovat ei-modulaariseksi laitteeksi poikkeuksellisen antoisat. Ykkösoskillaattori tuottaa valinnaisten aaltomuotojen lisäksi myös jatkuvaa kanttiaaltoa, jonka oktaaveja voi lisätä portaattomasti mukaan viideltä alueelta. Rengasmodulaatiot ja kohinat ovat luonnollisesti mukana ja moniin modulointitapoihin saa invertoinnin. Kolmas VCO ja kaistanpäästösuodin (joka kuitenkin löytyy SH-5:stä) puuttuu, jos nyt niitä harvoja puutteita haluaa hakea. Kukin laite on ikäisekseen häkellyttävän hyvässä kunnossa, ja syykin löytyy huoneen esittelijässä: Kaikki laitteet ovat Timo Ahlqvistin (kuvassa instrumenttiensa kanssa) omistamia ja hellästi huoltamia. Ahlqvist vastaa työnsä puolesta Suomen Rolandin huollosta, joten ei ihme että laitteisto on hyvässä ulkoisessa ja sisäisessäkin kunnossa.


Kiintoisa yksityiskohta muuten on, että 70-luvun syntetisaattoreissa muutoin niin yleiset puupäädyt ovat Rolandin tapauksessa harvinaisia. Huoneen laitteista vain vanhimmassa, itse asiassa aivan ensimmäisessä Rolandin valmistamassa soitinmallissa, SH-1000:ssa on puuviilupäädyt ja kansi.

Kokoushuoneesta löytyi lisää teknoherkkua, otsikolla Modulaaripiste. Heti ovelta silmiin osui Arp 2006:n klooni, TTSH Mini Meanie. Laite on hyvin samankaltainen kuin se vanha, mm Esa Kotilaisen omistama originaali-Arp, mutta modernia tuntua tuo jokaisen säätimen päässä tuikkiva led-tuikku. Käsitykseni mukaan tätäkin kapistusta saa hankittua rakennussarjan tapaan etulevyn ja piirilevyn muodossa siten, että koteloinnin voi vaikka värkätä itse.

Doepfer edustaa itseoikeutetusti isolla räkkisysteemillään. Saksalaisfirma on mullistanut modulisyntetisaattorien maailman omalla 1995 esitellyllä system A-100 modulisysteemillään ja sen kehyksenä toimivalla avoimella Eurorack -standardillaan. Räkkistandardin myötä kuka tahansa halukas elektronisoitinvalmistaja on voinut julkaista omia moduleitaan kyseiseen formaattiin, joka on ollut omiaan räjäyttämään syntetisaattorimodulien markkinat ja kiihdyttämään alan kiinnostavuutta. Standardin myötä modulisysteemien rakentajat eivät ole mitenkään sidottuja yhden valmistajan tuotteisiin. Tämä on varmasti ollut win-win -tilanne sekä muusikoille että valmistajille.

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä tutkimusvuorossa on Verde Audion laitteet. Kyseessä on siis länsirannikolta peräisin olevan Mika Rintalan (kuvassa oikealla) putkisyntetisaattorit ja audiolaitteet. Colossuksen sivuilla aiemmin esitellyn Jonte Knifin tapaan putkisyntetisaattoreita rakentavan Rintalan lähestymistapa on tyystin toisenlainen. Siinä missä Knif pyrkii tekemään mahdollisimman laadukasta sarjatuotantolaitetta, Rintala rakentaa syntetisaattoreistaan ja sekvenssereistään yksilöitä, jotka ovat mahdollisimman omaperäisiä ja noudattavat villiä hieman kyberpunkkiin vivahtavaa estetiikkaa. Ne sisältävät osia vanhoista mittalaitteista kassakoneista bensamittareihin ja tehdasympäristöjen säätölaitteisiin. Kuoret ovat raskasta tavaraa, puuta ja vasaralakalla viimeisteltyä metallia. Kaikkiin säätimiin ei ole merkitty niiden tarkoituksia, joten näiden laitteiden säätäminen onkin varsin mielenkiintoista puuhaa. Jokainen kapine on taatusti yksilö! Filosofialtaan Verden kalusto muistuttaa enemmän Buchlan ja toisaalta Erkki Kureniemen henkeä kuin mikään viime aikoina Suomessa näkemäni. Jos jotakuta muuten askarruttaa, onko Verdellä jotain tekemistä Porin progressiivisen skenen kanssa, niin vastaus on, että kyllä on. Yhteys löytyy ainakin Rätön ja Lehtisalon Circle-ryhmästä ja Ektroverdestä. Tällä hetkellä alun perin porilainen Rintala operoi Nokialta käsin. Verde Audion varsinaiset myyntiartikkelit eivät kuitenkaan ole syntetisaattoreita, vaan tuotanto käsittää lähinnä laadukkaita studioputkilaitteita kuten mikrofoniesivahvistimia ja kompressoireita. Toinen esimerkki tuotanosta on laadukkaasti puukoteloitu high-end hifi-putkivahvistin, jonka etulevy on spektroliittia. Erottuu taatusti massasta!

Kaiken tämän jälkeen koitti myöhäiseksi venähtänyt lounastauko erinomaisessa Pispalan Pulteri-ravintolassa, jonka jälkeen olikin aika siirtyä takaisin kuulemaan illan konserttikattausta Pyynikkisaliin. Intro- ja väliaikamusiikkina taustalla soi Juha Sipilän Roudausmusiikkia #1.

Alkuun kuulimme luentomuotoisena Dimi-trion toimesta Kurenniemen sähkösoitinten historiaa alkaen 1964 Sähkö-Äänikojeesta edeten DIMI-malleihin ja niiden esittelyyn. Kuvassa Jari Suominen esittelee Sähkökvartetin ohjaimia.

 

 

 

 

Illan ensimmäinen varsinainen esiintyjä oli soolona toiminut Seppo (nimi muutettu) kappaleella Viulunsoittaja matolla. Kyseessä ei ollut kuitenkaan viuluteos, vaan ihan rehellisesti sähkölaitteilla soitettu teos, jossa siis äänet tulivat parista Eurorack-satsista ja arvaukseni mukaan yhdestä Korgin pienlaitteesta, olisiko ollut Volca-sarjaa tai peräti Monotron.

Jäi myös selvittämättä, kuka Seppo (nimi muutettu) -taiteilijanimen taakse kätkeytyy...

Välipalana kuultiin neljän muusikko-opiskelijan toimesta tehty esitys Ladettes: Otamatone/Omnichord-battle, ohjelman mukaan ”sähkömusiikkikurssin muskarihenkinen tuotos”. Kahdeksasosanuotin näköisellä otamatone-lelusoittimella vinguttanut solisti päästi raa-an kuuloista surinaa jokseenkin hallitsemattoman kuuloisesti. Esitys kokonaisuudessaan vaikutti vitsiltä ja kaikessa hapuilussaan sellaiseksi oli  tarkoitettukin, mutta näin kuulijan kannalta oli ehkä hiukan liian pitkä. Yhtä kaikki raikuvat aplodit sekin sai. Oma huumorin aiheensa oli sekin, että yksi nelikon jäsenistä näytti olevan eräänlainen ohjaaja, sillä hän ei näyttänyt tekevän muuta kuin antavan ohjeita macia operoivalle jäsenelle.

Ladettesin häröilyn jälkeen JEA-kolmikko heitti jo ilmoille jokseenkin autenttisempaa soundimaailmaa elektronisten perkussioiden, seitsenkielisen sähkökitaran ja sähköviulun turvin. Sanomattakin selvää, että jälkimmäisten soundi oli melkoisen prosessoitua, kuten vanhaan kunnon elektronimusiikkiin kuuluukin.

Seuraavana ja viimeisenä esityksenä ennen väliaikaa nähtiin ja kuultiin poikkitaiteellinen esitys, jossa inOth -taiteilijanimellä esiintynyt muusikko soitti SilentGuitar-instrumenttia ja elektroniikkaa käyttäen neliosaisen ambient-teoksen kuvaten meren roolia elämän kehtona ja alkukotina. Taustaprojisoinnit olivat luonnollisesti sinisävyisiä ja sisälsivät luontofimiotoksia merenalaisesta elämästä. Tanssiesitys kuului tässä multi-installaatiossa oleellisesti asiaan, ensin improvisaatioryhmän ja lopuksi kahden tanssijan esittäessä. Vaikuttava ja teos kaikkinensa.

Väliajan jälkeen nähtiin toinenkin vaikuttava tanssia, musiikkia ja taustaprojisointia yhdistävä kappale. Teoksen pääpaino oli tässä tapauksessa melko tanssillinen, kehittyen kahden tanssijan ja elektroniikan hoitajan voimin vedetystä alusta improtanssiryhmän surrealistiseen levottomaan liikehdintään. Mieleen tuli väkisinkin Hieronymus Boschin ja Salvador Dalin näyt. Vaikka saateteksti kertoikin tämän olevan vakiovuoron Auringon ympäri, niin jotenkin meren syvyyksiin tämäkin lopulta tuntui johdattavan.

Lopuksi illan pääakti, eli Kai Lassfolkin (DICO), Mikko Ojasen (DIMI-A) jaJari Suomisen (Sähkökvartetti) muodostaman DIMI-trion konsertti. On lähes ihme, että nuo noin 45 vuoden takaiset soittimet on saatu niinkin toimintavarmoiksi ja soittokuntoon. Kyseinen kokoonpanohan on esiintynyt ainakin Pohjoismaisilla musiikkipäivillä kolme vuotta sitten, jolloin viimeksi kuulin instrumentteja itse teossa.

Konsertin kuluessa kävi selväksi taas kerran ainakin pari seikkaa: korvatulpat on muistettava mukaan. Onneksi taskusta löytyi vanhat uskolliset Kossin Plug-tulppakuulokkeet, jotka korviin tunkemalla sai ainakin jossain määrin kuuloaan suojattua. Jostain syystä tuntuu, että miksaajat ovat usein puolikuuroa porukkaa, eli äänenpainetta on himppu liikaa. Toinen havainto liittyy Kurtsin sähkösoittimiin: niissä on todella raaka soundi. Pehmoisiin, lempeästi suodatettuihin Moog-soundeihin tottuneelle Kurenniemisoundi on todella kuin sirkkelinterää. Kaikesta huolimatta DIMI-trion musiikki oli sitä itseään, elektronimusiikkia raaimmillaan ja alkuvoimaisimmillaan. Siksi se kiinnostaa ja siinä on vuosikymmenten mukanaan tuoma ylevyys. Esitystilanteen intensiivisyys ja soitinten arvaamattomuus tuovat oman jännitteensä musiikkiin. DIMI-trio on pitkät suosionosoituksensa ansainnut.

Konsertin jälkeen yleisö sai vielä ihastella instrumentteja lavalla ja kysellä instrumentalisteilta detaljeja. Niitähän riitti, selvisi esimerkiksi, että Dimi A:n dokumentaatio oli kadonnut ja siksi se jouduttiin luomaan alkutekijöistään uusiksi tutkimalla soittimen kytkennät kohta kohdalta.

Kellon käydessä kahdeksaa illalla koitti lähdön aika ja suunnistus takaisin Tampereen bussiasemalle. Kiire olisi ollut jo melkoinen, mutta kaikeksi onneksi portailla suuntimaa kysyessäni järjestyikin kyyti kerrassaan ystävällisen paikallisen pariskunnan toimesta. Ilmeni että rouva oli tanssiryhmän ohjaaja ja jäin siihen käsitykseen että oli valmentanut myös äsken esiintyneitä ryhmiä. Tämäkin episodi jätti erittäin hyvän maun Tamperelaisesta vieraanvaraisuudesta! Järjestelyt Sähköisku 2016:ssa olivat toimivat ja kattausta oli sen verran että allekirjoittaneelta jäi ajanpuutteen vuoksi asioita katsastamattakin, muiden muassa talon studion esittely, työpaja ja koulutusohjelman esittely. Ensi kerralla sitten, sillä sen verran antoisa, mielenkiintoinen ja miellyttävä kokemus tämä Tampereen Konservatorion Sähköisku oli! Kiitokset ja kumarrukset Colossuksen puolesta täältä pääkaupungin horisontista!

Teijo Salminen
Mar 10
Pahoittelut tätä artikkelia näin jälkikäteen lukeville, osa kuvista näyttää kadonneen. Valitettavasti niiden takaisin saaminen saattaa jäädä tapahtumatta, koska ylläpitosivuston muutoksen jälkeen saattaa koko sivuston koodirakenne hajota.
You need to sign in to comment