Home Articles > Record Reviews

The Mute Gods - Do Nothing Till You Hear From Me

Jan 4 '16 | By Tero Honkasalo | Views: 1109 | Comments: 0

Älkää uskoko ketään! Älkää luottako mihinkään mitä teille kerrotaan. Lopettakaa mykän Jumalan palvominen. Älkääkä ainakaan eläkö hänen PR-miesten sanojen mukaan. Kuka heidät edes nimitti? Ja jättäkää nyt ainakin musiikkikriitikoiden arviot omaan arvoonsa. Uskokaa itseenne ja ajatelkaa omillanne. Tutkikaa ja tehkää omat johtopäätöksenne. Mutta, älkää tehko mitään kunnes kuulette minusta.

Basisti Nick Beggs on tuttu ja tunnettu vaikka mistä yhteyksistä. Kajagoogoo, Alphaville, Right Said Fred ja lista jatkuu ja jatkuu. Jep, hittiputkea on pukannut. Hänellä on siis komea CV popin puolelta, mutta yhtä lailla hän on esiintynyt ja loistanut nimekkäiden progetähtien yhtyeissä. Steven Wilson on heistä viimeisin. Nyt hänellä on uusi bändi yhdessä Steven Wilson/The Aristocrats -rumpali Marco Minnemannin ja Steve Hackettin kosketinsoittaja Roger Kingin kanssa. Kun soittajien taustat ynnätään yhteen, ei liene yllätys, että The Mute Gods soittaa modernilta kuulostavaa progea ja haasteellista poppia.

En tiedä minkä verran työskentely Steven Wilsonin kanssa on vaikuttanut Beggsin ja kumppaneiden sävellyskyniin, mutta ensimmäinen asia joka tuli mieleen, kun Do Nothing Till You Hear From Men ensimmäistä kertaa kuuntelin, oli Porcupine Tree. Tuo ei ole lainkaan huono homma. Kopioimisesta tai matkimisesta ei ole kyse. Pikemminkin levyllä on samanlaisia tunnelmia kuin Steven Wilsonin sävellyksillä.

Levyn avaa pari reippaasti kulkevaa raitaa. Praying To A Mute God on helpompi. Videobiisi Do Nothing Till You Hear From Me avautuu kunnolla vasta parin kuuntelun jälkeen. Haikea Nightschool For Idiots on yksi levyn kauneimmista lauluista. Tummanpuhuva Feed The Troll on suosikkini. Your Dark Ideas on nimensä mukaisesti tummanpuhuva biisi. Se vie transsiin ja pakottaa rytmikkääseen tanssiin. Hah! Kepeämpi Last Man on Earth tuo mieleen Wilsonin toisen bändin Blackfieldin. Kappale on ensimmäinen bonus-raita. Niitä on levyllä kaksi ja ne ovat hyvinkin digipackin hankkimisen väärtejä.

In The Crosshairs on levyn instrumentaali. Ideat ja soitto ovat hienoja. Wilson olisi käyttänyt sen osana isompaa kokonaisuutta. Beggsin ääni on hyvä ja hän käyttää sitä kappaleisiin sopivasti. Strange Relationship kuulostaa hyvin paljon Steven Wilsonin Raven-soololta. Voi tietysti olla, että kuulen kummia, kuunnelkaa itse. Pidän Swimming Horsesin bassotteluista erityisen paljon. Ne tuovat mieleen Rushin Geddy Leen. Voi kun se ryhmä tekisi vielä näin hyvää musiikkia.

Mavro Capelo on levyn toinen lisäkappale. Levyllä on mukana ryhmä vierailijoita. Steven Wilsonin kosketinsoittaja Adam Holzman on yksi mainituista. Voi kuvitella hänet mukaan tälle raidalle. Muita kuuluisuuksia ovat rumpalit Gary O’Toolo (Steve Hackett), Nick D’Virgilio (ex-Spock’s Beard, Big Big Train) ja kiipparistit Ricky Wilde (Kimin broidi), Frank Van Bogaert (Fish on Friday - yksi monista bändeistä joissa Beggs soittaa) ja Rod Reed (Magenta). Levyn päättää koskettava Father Daughter jonka Beggs laulaa yhdessä tyttärensä Lulan kanssa. Kappale kertoo vanhempana olemisen vaikeudesta. Kiitos ja anteeksi ovat vaikeita sanoja. Molemmat kannattaa silti sanoa jo ajallaan ja ääneen, kun niiden paikka on. Edelliset kaksi virkettä voitte uskoa.

Tero Honkasalo

No comments
You need to sign in to comment