PRP: No Pristine Rubbery Perception

(Inverse Records, 2021) Veikkaisin kirjainyhdistelmän PRP tarkoittavan Petterin ja Ramin Projektia. Laulavat multi-instrumentalistit Petteri Kurki ja Rami Turtiainen muodostavat yhdessä niin ikään multi-instrumentalistisen mutta erityisesti viulua soittavan Jarno Koivusen kanssa ryhmän nimeltä Grus Paridae. GP julkaisi kahden biisin sinkun vuonna 2014 sekä varsin komean kuuloisen, yhdeksänminuuttisen Forthcoming Nonintellectual Decadence -sinkun 2016 saaden runsaasti kansainvälistä radiosoittoa (siis nimenomaan progen saralla). Sitten seurasi omasta mielestäni hämmentävä ja vähän turhauttavakin käänne: Rami ja Petteri totesivat uusien säveltuotostensa olevan "astetta raskaampia ja psykedeelisempiä kuin se tyylillinen suunta, johon GP:n tekeminen vahvoine klassisen musiikin ja hempeämpine sävyineen alkoi kallistua". Jälleen sinkku, nyt vain uudella nimellä.

Vuonna 2017 julkaistu Rubber Hands / SunSon voitti kolmannen sijan brittiläisen Wigwam Online Radion dj:eiden vuosittaisäänestyksessä, satojen sinkkujen joukosta. "Tämä innosti hiljalleen tekemään myös PRP:lle lisää materiaalia ja niinpä Rubber Handsin ympärille alkoi puolivahingossa muodostua eräänlainen löyhä teemalevykokonaisuus", albumin saatetiedote kertoo. Lisää sinkkulohkaisuja on luvassa, mutta nyt on aika arvioida kokonaista albumia.

Instrumentaalinen avausraita maalaa hienovaraisella tavalla melankolisen tunnelman, kun taas kirkaisulla ja lasinhelinällä käynnistyvä 'Rubber Hands' jytisee bassovoittoisesti Porcupine Treen tyyppisenä, psykedeliasävyisenä heavyprogena. Soundillisesti tällä kahden miehen voimaduolla ei ole Akilleen kantapäitä. Molemmat soittavat kaikkea teknisellä varmuudella ja laulupuolikin toimii. Kitarapainotteinen 'No' jatkaa raskaissa sfääreissä tylyin sanoituksin. Tyylikäs 'Rubber Hands, pt. II - Days' tuo mieleeni Nektarin, eikä vähiten royealbrightonmaisen lauluklangin ansiosta.

Instrumentaalinen 'It's Never Allways' tuo albumin synkeähkön yleissävyn vastapainoksi mukavaa akustisen kitaran raikkautta, mutta kumikäsijatkumon kolmas osa menee mielestäni liian pitkälle uhmakkaassa tylyydessään. Bändihistorian kannalta oleellinen kysymys kuuluu, kuinka tähän saakka yksittäisiä kappaleita työstäneeltä kaksikolta on onnistunut siirtymä albumiartistiksi. Levyn vahvuuksia väheksymättä sanoisin ponnistuksen jääneen taiteelliselta vaikutelmaltaan hivenen tyngäksi, mitä 'SunSon' -psykedeliatujauksen sijoittaminen bonusraidaksi osaltaan korostaa. Dynamiikan vaihtelua lyhyehköllä levyllä riittää, mutta kokonaisuudesta jää hajanainen maku.