Home Articles > Record Reviews

QUARTET AJATON: Early Music in the Latest Way

Jan 18 | By Teijo Salminen | Views: 722 | Comments: 0

”Erikoisyhtye” Ajaton on jo vuosien ajan työstänyt kategorioihin sijoittumatonta musiikkiaan omalla, tunnistettavalla tyylillään. Taiteilijakaksikon, laulaja Mia Simanaisen ja kosketinvelho Kari Ikosen dynaaminen duon ohella musisoi ”komppiryhmä” joka koostuu siis tällä hetkellä alkuperäisjäsenestä, gambisti Mikko Perkolasta ja myöhemmin huilisti Sonny Heinisen korvanneesta bandoneon-taiteilija Henrik Sandåsista.

Early Music in the Latest Way on siis yhtyeen toinen albumijulkaisu. Ihan debyytin kaltaisella underground-henkisellä tavalla ei tällä kertaa mennä, sillä nyt käsillä oleva albumi on perinteisempi (onneksi kuitenkin kartonkikantinen digipak) CD, ja on levytetty Alba-levymerkille. Debyyttihän oli kekseliäästi toteutettu audiotiedostojen latauslipuke liimattuna CD-kokoiseen puulevyyn -ratkaisulla saatiin se fyysinen tuote kansikuvineen.

 

Levyn materiaalista suuri osa käsittää brittiläisen luutisti John Dowlandin sävellyksiä myöhäisrenessanssin ajalta. Mukana on myös muita vanhan musiikin nimiä, kuten Marin Marais, Henry Purcell ja John Blow. Albumin avaa kuitenkin Jehan Chardavoinen (1538- n.1580) sävellys Mignonne allons voir si la rose. Alkuperäinen kappale on itse asiassa yleisesti keskitempoiseksi sovitettu luutulla säestetty laulu sekin, mutta Ajaton on muovannut sen sanattoman laulun siivittämäksi yhden säkeen pituiseksi hitaaksi introksi.

 

Vasta toisena soiva raita ”Come again” tuo lyriikat mukaan. Kappalehan on J. Dowlandin kepeää tuotantoa ja tarttuvan melodiansa perusteella aivan varmasti yksi vanhan musiikin tunnetuimmista luuttulauluista. Tulkinta keinahtelee jazzillisesti. Syntetisaattoriefektit ja vanhan 70-luvun Jarre-rytmikoneen oloinen konekomppi tekee tästä musiikillisesti erikoisimman kuulemani versioinnin. Sandåsin bandoneon sooloilee myös välissä erittäin raikkasti. Ja hetkinen! Aurinkokuninkaan hovisäveltäjän (siis yhden niistä) Marin Maraisin ”Les voix humaines” alkaa gamba-arpeggiointrolla, mutta kun kappale lähtee punomaan varsinaista teemaa, lomaan on sovitettu Janet Framen runo sanoituksiksi. Ratkaisu tuo ehkä nykykuulijalle asteen helpommaksi melodian hahmotuksen, joka alkuperäisessa gambakappaleessa on laajakaarisempi. Kari Ikosen oivallinen moog sooloilee tuttuun tyyliinsä analogisen arvaamattomasti.

 

Ehkä ristiriitaisimman tunnelman jättää Dowlandin melankoliaklassikko ”In Darkess Let Me Dwell” joka yleensä pitäisi saada tulkitsijansa raastavimpaan suoritukseensa. Tämä versio vaikuttaa alkavan suorastaan hämmentävän cooleissa fiiliksissä, mutta ne tuskan veripisarat on yllättävästi varattu ihan viimeisiin säkeisiin. Outo lintu jopa tässä seurassa, jätti tosiaan allekirjoittaneen ihmettelemään, mitä juuri kuulinkaan… suosittelen muuten vertaamaan tätä mm Stingin hyvin perinteiseen miehen itsensä teorbilla ja Edin Karamazovin luutulla esittämään tulkintaan. Kontrastia varmasti löytyy.


The Self Banished puolestaan on jo levytetty kertaalleen ensimmäiselle levylle. Debyytin sovitus oli soololauluun perustuva haaveileva balladi, tässä taas lauluosuus lähtee Simanaisen ja Mikko Perkolan duettona ja jollain tapaa väkevämmän kuuloinen. Ihan paikallaan siis, melodia kun on hieno ja polveileva. Välissä laulaa Ikosen kuulas moog ja Sandåsin haitari lomittuvaa vuoropuhelua. Loppupuolella mennään Simanaisen soololauluna. Kappale perustuu Edmund Wallerin runoon ja sen sävelsi vuoden 1700 paikkeilla John Blow.


Dowlandin No o Now I needs must part”:a ei kyllä vanhaksi musiikiksi uskoisi. Moog-bassokuvion ryydittämä kappale lennättää jazzillisen kaksi- ja puoliminuuttisen ja kirsikkana kakun päällä katkeaa vitsikkääseen oskillaattorituikaukseen.


Albumin päättävä avantgardistisempi progeintro johdattaa kalevalaisiin tunnelmiin ja alleviivaa myös sitä, että ei suomalaista runo- ja lauluperintöäkään olla unohdettu. Vaka vanha väinämöinen soi sanattomana lauluna ja instrumentalistien impovisointeina. Tästä on elektroni- ja ambientmusiikin ystävien vaikea olla pitämättä.

 

Taitavien tekijöiden mielikuvituksekas sovitustyö ja kiintoisat musiikkivalinnat ovat tämän albumin vahvuuksia, unohtamatta tietysti poikkeuksellisen tasokkaiden muusikoiden loistavaa improvisointikykyä ja kekseliäisyyttä. Ja lisäpisteitä tietysti digipak -designistä ja mainiosta kansikuvasta, jonka on Juha Tammenpään etsaus. Kuvaako tämä yhtyettä? Ehkä, siksi se on varmaan valittukin!

Nähtäväksi jää, jatkaako Ajaton vanhan musiikin aarteiston tutkimista, vai saadaanko mahdollisesti seuraavalla albumilla kuulla omaa sävellysmateriaalia. Kumpikin ratkaisu toki kelpaa!
 

No comments
You need to sign in to comment