Home Articles > Record Reviews

LIGHTHOUSE SPARROWS: THE DEEP END

Dec 13 '20 | By Teijo Salminen | Views: 394 | Comments: 0


”Progressiivista- taide- vai pelkkää modernia rockia” -kysymyksenasettelulla alkaa kansilehden saateteksti. No, vedän yhteen ja vastaan oman tulkintani: modernia progressiivista rockia. Olli Huhtasen (laulu ja koskettimet) ja Sami Sarhamaan (kielisoittimet, laulu, lisäkoskettimet) duoprojektina syntynyt tuotos on saatteen mukaan kokolailla koronapandemian ansiosta mahdollistunut – ja valmistuminen myös ratkaisevasti nopeutunut. Viheliäisen taudin vaikutuksista voi seurata jotain hyvääkin. Albumi on lyhyt, eli vain noin puolituntinen, mutta viime aikoina onkin ilmestynyt useampia erinomaisia puolituntisia albumeita. En pidä sitä lainkaan pahana, tiivis ilmaisu on usein enemmän kuin paikallaan. Apuna levyn teossa ovat olleen rumputaiteilija Miri Miettinen ja kolmen naisen voimin tehtyjä taustaköörejä vetää ainakin itselleni ennestään tuntematon Trio Tingo.

Aloitusraita vaikuttaa parin ensiminuuttinsa aikana melko tyypilliseltä vanhan progerockin perillisten fiilistelyltä, eli kenties yllätyksettömältä noin uutta janoavalle – mutta parempaa ja tehokkaampaa kiharaa on alkuminuuttien jälkeen luvassa. Toinen taite, Scales, tuo vahvalla melodisuudellaan meininkiin erinomaista vaihtelua ja kiinnostavuutta. Levyn ykkösteoksia ehdottomasti. Albumi on myös sikäli taitavasti rakennettu että kappaleet erillisyydestään huolimatta vaikuttavat luovan jonkinlaisen jatkumon, eli siirtymät tehdään niin sulavasti, että ainakin sävelellinen kaari musiikille syntyy luontevasti. Oikastaan vain Shallow End ja Deep End -raitojen välillä huomaa selvemmin ”näytösten” välisen tauon.

Kokonaisuutena kappaleista kuuntelukerta toisensa jälkeen nousee esiin hyvän progen tunnisteita. Sävellyksiin on sisällytetty hyvin paljon koukkuja, vetäviä melodioita, säästeliäitä, usein lyhyitä mutta sitäkin maukkaampia sooloja. Esimerkiksi levyn päättävällä Gravity-raidalla lopun moog-soolo ihastuttaa – kappale on loppuvinaan, mutta päättääkin somaan pianokadenssiin. Mikä on muuten mielestäni aivan tyrmäävän hieno sävellysratkaisu. Eikä niitä nykyprogelle varsin tyypillisiä raskaita Porcupine Tree -vaikutteisia riffejäkään jauheta loputtomiin. Sanoitukset jäävät itseltäni valitettavasti hieman paitsioon, mutta ainakin Scalesin osalta lyriikoissa on jotain tarkkaavaisuutta herättävääkin.

Soundit ovat Sarhamaan miksaustyöskentelyn tuntien erinomaiset. Lisäkiitosta ansaitsee Pate Pesoniuksen laatima kannen kaunis sininen graafinen ulkoasu, joka tuo oudosti mieleeni jonkun poikkeuksellisen tyylikkäästi toteutetun linux-distribuution käyttöliittymäteeman. Lopputulemana pieni lisäys alun genretulkintaa luonnehtivaksi adjektiiviksi: The Deep End sisältää erinomaista modernia progressivista rockia. Erittäin suotavaa siis on, että Huhtanen– Sarhamaa -kaksikon hedelmällinen yhteistyö jatkuu.

No comments
You need to sign in to comment