Otteita kirjasta UNISATAMA -- Progressiivinen rock 1980--2020

Progetrilogiani päätösosan käsikirjoitus alkaa lähestyä loppusuoraa, ja kirja saattaa ehtiä ilmestyä jo vuoden 2020 puolella. Artistiluettelossa on reilusti yli viisisataa nimeä ja sivuja on kaiketi neljänsadan tienoilla. Tässä muutamia poimintoja antamaan käsitystä sisällöstä.

(Katkelma Alkusanoista) Valtaosa esittelemistäni yhtyeistä edustaa sinfonista progea, neoprogea tai eklektistä progea, toisin sanoen progressiivisen rockin ydinaluetta. Aamunkoiton porteista tuttuun tapaan mukana on poppiin, folkiin, psykedeliaan, fuusioon tai elektroniseen musiikkiin kallellaan olevia progeartisteja. Jos termillä ’progressiivinen’ viitattiinkin alun perin rajojen rikkomiseen ja edistyksellisyyteen, tänä päivänä progressiivinen rock on kuitenkin ensisijaisesti lajityyppi, jonka ominaisuudet ovat pitkälti kehittyneet jo 70-luvun alkupuolella. Mitä retrohenkisinkin yhtye voi toki kuulostaa tuoreelta ja omaleimaiselta.  Musiikin nautittavuus on joka tapauksessa tärkeämpää kuin se, onko kukin yhtye tuonut progen genreen mitään uutta. Silti eniten alun perin noin kuuden ja puolen sadan artistilistaltani karsiutui keskenään turhan samanlaisia neoprogeyhtyeitä, ja moniin erityisen omaleimaisiin, enemmän tai vähemmän kokeilu- tai avanthenkisiin yhtyeisiin olen lopulta suhtautunut henkilökohtaista odotushorisonttiani myötämielisemmin: ensivaikutelmani esimerkiksi French TV:stä oli torjuva, ja sitä tyytyväisempi olen saatuani yhtyeestä otteen ja esiteltyäni sen positiivisessa hengessä.

(1980-luku / Iso-Britannia) Stephen Lambe muistelee progehistoriikissaan Citizens of Hope and Glory, kuinka ankeaa aikaa 1980-luvun loppupuoli oli progeharrastajalle. Progelle vivahtavia hetkiä löytyi valtavirran popista, Toton ja Tears For Fearsin kaltaisilta menestysyhtyeiltä. Lambe tutustui It Bites -yhtyeeseen TV:n välityksellä vuonna 1986: ”Ensi vilkaisulla he olivat kuin kuka tahansa ajanjakson popbändi runsaine hiuksineen ja puunattuine tuotantoineen, mutta hetkinen, oliko tuossa yllätyksellinen tahtilajin vaihdos?” Kitaristi-laulaja Francis Dunneryn ja kosketinsoittaja John Beckin luotsaama yhtye nousi listoille esikoissinglellään ’Calling All the Heroes’, joka sisältyy Virginin julkaisemalle debyyttialbumille The Big Lad in the Windmill (1986). Kovin paljon progeaineksia sen kasarirockista ei löydy, mutta kakkoslevyllä Once Around the World (1988) niitä on täynnään ainakin liki vartin mittainen nimikappale. Sävellys sekoittaa iloisesti monenlaisia aineksia eeppiseksi mutta sulavaksi kokonaisuudeksi eikä jätä epäilyjä muusikoiden vankasta taituruudesta. Lähinnä hard rockiin suuntautuneen kolmoslevyn Eat Me in St. Louis (1989) jälkeen Dunnery jätti yhtyeen, mutta It Bites koki uuden tulemisen Arenassa ja Kinossa vaikuttaneen kitaristi-laulaja John Mitchellin johdolla. The Tall Ships (2008) sekä konseptuaalinen Map of the Past (2012) ovat saman tyyppistä, metallivivahteiden sävyttämää progepoppia kuin Mitchellin myöhempi projekti Lonely Robot, jolta on ilmestynyt neljä studioalbumia vuosien 2015 ja 2020 välillä.

(1990-luku / Italia) Päinvastoin kuin Nuova Era, sisilialainen Malibran aloitti levytysuransa englannin kielellä. The Wood of Tales (1990) on joka tapauksessa tyylikästä, raukeassa melodisuudessaan Cameliin vertautuvaa sinfonista progea. Painopiste on onneksi instrumentaalisuudessa, sillä kitaristi Giuseppe Scaravilli ei ole kaksinen laulaja. Kosketinten korostumisen sijaan sekstetin raikasta soundia on luomassa toinenkin kitaristi sekä huilisti-saksofonisti Giancarlo Cutuli. Ilahduttavan runsaasti soiva huilu tuo mieleen pikemminkin unkarilaisen Solariksen kuin Jethro Tullin. Kaksikielinen kakkoslevy Le Porte del Silenzio (1993) ylittää edeltäjänsä, mistä suurin kiitos kuuluu 27-minuuttiselle, upeasti polveilevalle nimieepokselle. Englanninkielisiä lauluja roikkuu mukana vielä kolmannellakin albumilla La Città sul Lago (1998), joka jää tasokkaiden levyjen ketjussa heikoimmaksi. Vuosituhannen taitteessa Malibran keikkaili Yhdysvalloissa asti. Ennen kuin ensimmäinen kokonaan italiankielinen studioalbumi Oltre l’Ignoto (2001) oli valmis, Cutuli ja kosketinsoittaja Benny Torrisi olivat jättäneet yhtyeen. Seuraava teos Transparenze (2009) olikin käytännössä soolotyö Giuseppe Scaravillilta, joka vastaa laulun ja kitaroiden ohella bassosta, huilusta ja koskettimista. Instrumentaalipainotteinen levy on yllättävän onnistunut koko 78 minuutin laajuudessaan. Staniero -- Rare & Unreleased (2018) sisältää ennen julkaisemattomia äänityksiä kymmenen vuoden ajalta sekä covereita mm. Genesikseltä, King Crimsonilta ja Bancolta.

(Latinalainen Amerikka) Rio de Janeirossa toiminut Bacamarte julkaisi albumin vasta yhdeksän vuotta perustamisestaan. Sitä hienommalta vuonna 1978 äänitetty Depois do Fim (1983) kuulostaa, ja sitä pidetäänkin yhtenä parhaimmista eteläamerikkalaisista progelevyistä kautta aikain. Sekstetin soitto on yesmäisen virtuoottista, mutta koskettimet, kitara ja huilu kutovat kaikessa koukeroisuudessaan erittäin tasapainoista ja dynaamista sinfonista progea. Puolella levyn kappaleista portugaliksi laulava Jane Duboc tuo musiikkiin Renaissance-muistumia, vaikkei hän aivan olekaan Annie Haslamin veroinen kultakurkku. Erityismaininnan ansaitsee monisävyinen kitaravirtuoosi Mário Neto. Bacamarten levytuotanto valitettavasti jäi tähän mestariteokseen, joskin yhtyeen nimi lukee myös Neton hienon sooloalbumin Sete Cicades (1999) kannessa.

(Japani) Kenson tavoin myös Ain Soph soittaa instrumentaalista progefuusiota ja on jatkanut toimintaansa näihin päiviin asti. Esikoislevyä A Story of Mysterious Forest (1980) monet pitävät parhaana, ja sen canterburymainen jazzkoukeroisuus camelmaisen ilmavasti soitettuna on todellakin nautittavaa. Masey Hattorin taituruus pianon ja erilaisten koskettimien äärellä vetää vertoja Chick Corealle ja Return To Foreverille hyväntuulisen sävelkielen muistuttaessa Hatfield & the Northin, Gilgameshin ja National Healthin kaltaisia Canterbury-legendoja höystettynä myös paikoittaisin japanilaissävyin. Lähes 19-minuuttisessa, kymmenosaisessa nimieepoksessa tähän kaikkeen yhdistyy vielä sinfonisuuskin! Toinen albumi Hat and Field (1986) alkaa melodioiltaan valloittavalla ’The Swan Lakellä’. Mikäli levyn nimi ei vielä riittävästi avaa yhtyeen inspiraationlähteitä, mukana on kappale nimeltä ’Canterbury Tale (for Pye Hastings & Richard Sinclair)’. Marine Menagerie (1991) on tosi asiassa kokoelma uudelleenäänityksiä Ain Sophin 70-luvun lopun sävellyksistä eikä yllä edeltäjiensä tasolle. Hieman väsähtäneen oloinen 5 or 9 -- Five Evolved from Nine (1992) sai seuraajan vasta yli neljännesvuosisata myöhemmin: Seven Colours (2018) jatkaa suurin piirtein siitä mihin yhtye jäi huippuaikoinaan, mutta ehdottomasti kaksi ensimmäistä albumia ovat antoisimmat rennon jazzillisen Canterbury-progen ystäville.

(2000-luku / Yhdysvallat ja Kanada) Wisconsinin Milwaukeesta ponnistava Far Corner tekee instrumentaalista ja kulmikasta kamariprogea, joka saattaa vedota free jazzin sekä esimerkiksi Univers Zeron, Presentin ja Magman faneihin. Kvartetin muodostavat kosketinsoittaja Dan Maske, sellisti Angela Schmidt, basisti William Kopecky ja rumpali Craig Walkner -- kaikilla joko klassinen musiikkikoulutus tai pitkä kokemus rockin ja jazzin parissa. Vaikutteikseen yhtye on maininnut edellä mainittujen kaltaisten, 70-lukulaisten progebändien ohella Igor Stravinskyn ja Bela Bartókin. Nimetön debyytti (2004) yhdistelee taidokkaasti kurinalaisen tarkkaa sävelmateriaalia improvisaatioon. Sähköistetyllä sellolla on saatu aikaan sähkökitaramaisia ääniä, ja keithemersonmainen urkulurittelu vaihtuu hetkessä moderniksi pianismiksi. Endangered (2007) sekä pitkän tauon katkaissut Risk (2018) ovat saaneet vieläkin innostuneemman vastaanoton avant-progen harrastajien keskuudessa. Eikä tarvitse edes olla erityisen avant-orientoitunut saadakseen otteen Far Cornerin omalla tavallaan groovaavasta musiikista.

(2010-luku / Muu Manner-Eurooppa) Angesta vuonna 1995 eronnut säveltäjä ja kosketinsoittaja Francis Décamps perusti noin vuosikymmen myöhemmin yhtyeen nimeltä Gens De La Lune. Kvintetin ensisijaisen laulajan Jean Philippe Suzanin ilmaisu ei ehkä ole aivan niin painokasta kuin mitä Angen levyillä on totuttu kuulemaan Christian Décampsilta, mutta pääpiirteissään ”Kuun väki” jatkaa Angen viitoittamalla tiellä: ranskankielistä, draamallista sinfonista progea, jossa Peter Gabriel -kauden Genesiksen vaikutteet paitsi kuuluvat myös näkyvät teatraalisina esiintymiskostyymeina. Vaikkei yhtye ole saanut suurta kansainvälistä huomiota, ainakin kotimaansa progefestivaaleilla se on vetänyt innokasta yleisöä. Genesis France -nimisillä festareilla se esiintyi mm. Steve Hackettin ja The Watchin rinnalla. Esikoisalbumia Gens de la Lune (2009) seurannut Alors Joue! (2011) ei säästele progekoukkujaan. On outoja tahtilajeja, urkuvyörytysten ja kitarariffien raskautta sekä akustisempaa tunnelmointia. Viimeisin albumi Epitaphe (2014) on rockoopperamainen konseptituplalevy rappiorunoilija Léon Deubelin elämästä.