Home Articles > Concert Reviews

Wigwam Experience Tavastialla 3.5.2019

May 5 '19 | By Teijo Salminen | Views: 3475 | Comments: 6

Voiko Wigwam Experience-kokoonpanoa kutsua Wigwamiksi ilman Jim Pembrokea? Vaikka Jimppa olikin käytännössä viime vuoden juhlakiertueella esiintyneen “virallisen” Wigu-kokoonpanon ainut perustajajäsen (jonka mukaan pääsyn johdosta juhlaturneen nimikin muutettiin), niin rohkenen silti kutsua tätä nyt kiertävää Experience-kokoonpanoa tässä jutussa Wigwamiksi ilman jälkiliitettä. Ovathan noista kahdesta vanhimmasta jäsenistä toinen ollut 60-luvulta saakka yksi yhtyeen kantavista voimista ja toinen 70-luvun puolesta välistä. Siinä jo riittävästi syitä.

 

 

Wigwamin vuoden 2019 kiertueen 12. ja toiseksi viimeinen keikka soi Helsingin Tavastialla likimain loppuun myydylle salille. Käsittämättömän, 51 vuoden ikään ehtineen yhtyeen tenho ja taso ei ole hiipunut vieläkään, siitä tuo toukokuun 3. päivän Tavastian konsertti todisti väkevästi. Lauteilla siis Jukka Gustavson hammondeineen, Rekku Rechardt uskollisen työhevosensa, Hoyer-kitaran kanssa, Esa Kotilanen moogeineen, Jan Noponen rummuissa ja viime kiertuekokoonpanon jälkeen mukaan värvätty, monissa liemissä keitetty basisti Janne Brunberg (Madame George, Badding, Nurmio, Heinäsirkka, Hector jne).

 

Gutsi kovassa vedossa niin vokaalien kuin urkujenkin suhteen

 

Aloitukseen oli varattu ikiklassikko Freddie Are You Ready. Vaikka monet ovat kehuneet suuresti Tavastian soundia, niin siltikään en aina en ole ihan varauksetta pitänyt Tavastiaa minään soundiparatiisina. Mutta Wigujen kohdalla tilanne on aina ollut hyvä, eikä tämäkään setti muodostanut poikkeusta. Soundimaailma oli erinomainen, mitä nyt tarkkakorvainen ystäväni Petri huomautti; bassorumpu oli nykytyylin mukaisesti miksattu turhan pintaan. Seikka, joka ei välttämättä Wigu-soundiin istukaan niin hyvin. Mutta kuten todettua, bändi soitti taas todella loistavasti. Erityisesti Gustavsonin laulu herätti allekirjoittaneessa ihailua. Hän tulkitsee todella rehevästi ja antaumuksella, lisäksi ääneen on tullut rouheata rosoa. 60-70 lukujen taitteen nuoren Gutsin ääni oli jossain määrin ohueko, vaikkakin taipuisa (muistetaan esim Fairyport/Being -kauden melismat). Nyt vanhemmalla iällä ääneen on tullut syvyyttä ja karheuttakin, ja mehän tiedämme, ettei absolutisti-Gutsin kohdalla ainakaan viskin juonnin ansiosta!

 

Esa ja vanha kunnon Minimoog

 

Muutamissa kappaleissa on mielenkiintoisia sovituksellisia lisäyksiä. Yksi tällaisista on mm Lost Without the Trace, jonka viimeistä kertosäettä edeltävässä instrumentaaliväliosassa on erittäinkin pohjolamainen, ylärekisterissä laulava bassosoolo, jonka epäilen olevan muunnelma "Being":n Prophet -raidalla esiintyvästä soolosta. Samoin uutta on Losing Hold:ssa, jossa on jo aiemmilla keikoilla kuultu kokonaan uusi intro-osuus, jolloin kappale lähtee käyntiin hieman varkain. Alkuperäisen version iskevästä alusta näin hävitään, mutta nyt kappale ikään kuin hitaasti nousee lentoon, ollen edelleen melkoisen komeata vanhan ajan wigu-progea kiperine hammond-iloitteluineen.

 


Rekku ja Esa

 

On aina hieno kliimaksi kuulla Colossus Wigujen keikalla. Loistava kappale, joka toimii jopa hienommin livenä kuin mitä muuten hieman vaisunoloisesti tuotetulla “Lucky Golden Stripes and Starpose” levyllä. Hienoa sinänsä, että yhdistyksemme aikoinaan valitsi nimensä tuon eeppisen raidan mukaan. Gustavson lauloi melkoisella raivolla, Kotilainen oli korvannut jousisoundit herkullisesti mellotron -jousilla ja Rekku heitti dissonoivat riffit terävästi kohdilleen. Setin toisena soinut “Lucky Golden Stripes and Strarpose” todisti samaa, livenä kappale soi terävämmin, mutta toisaalta myös ilmavammin.

 

Gutsi ja Janne Brunberg

 

Myös uudempaa Wigwamia kuultiin. Huippukohtia uudesta tuotannosta on Kabul Grill, jonka suuruus ja lähes ambienttinen kauneus ja herkkyys tulee parhaiten esiin livenä. Gustavson tuntuu lisäksi nauttivan nimenomaan kaksikon Pembroke/Rechardt kappaleiden esittämisestä. Viimeiseksi jääneen “Some Several Moons” levyn kappaleista edellisen lisäksi soi Sandpainting ja Bow Lane. Titans Wheelin antia tarjosivat myös Bitesize ja itse asiassa varsin maukkaasti jytäävä Heaven in a Modern World. Ainoa "Light Ages" levyn livesetteihin päätynyt kappale Absalom on saanut jo jonkinlaista ajan patinaa päälleen ja raivokkaan progejyrälopun ansiosta tuntuu yllättävänkin 70-lukulaiselta. Mikä ei tosiaan ole mitenkään huono asia. Rekulta kuultiin kyseisessä palassa yksi kaikkien kuulemieni Wigu-keikkojen plastisimpia kitarasooloja. Muista keikan kohokohdista mainittakoon vielä yltiökaunis Cheap Evening Return ja Pembroken yksi progeimmista helmistä, Simple Human Kindness. Ja tietysti mainittu Pembroke/Gustavson/Pohjola-klassikko Losing Hold.

 

Mestari Rechardt

 

Loppupuolen korvanruokaa tarjosi allekirjoittaneen (ja monen muunkin) ikisuosikki Bless You Lucky Stars. Mielenkiintoisena yksityiskohtana; taustakankaalle heijastettu nainen tuntui tutulta… kyseessähän oli hahmo David Lynchin Dyyni-elokuvasovituksesta! Ja viimein encorena hurmoksellinen Do or Die, Kotilaisen mestarillisine, koko moog-sormion levyisine itämaiseen viittaavine sooloineen.

 

Bless Your Lucky Stars ja taustalla prinsessa Irulan -tuttu hahmo Dyyni-elokuvasta.

 

Tottahan monta klassikkoa jäi vielä soittamattakin. Eddie and the Boys, Tramdriver, Pig Storm ja Grass for Blades vain muutamia mainitakseni. Luulosairaskin olisi vielä joskus hauska kuulla, mutta valitettavasti Gutsi ei erityisesti välitä esittää omia kappaleitaan (onneksi poislukien Losing Hold)… no, ehkä seuraavalla kerralla, sillä olisihan ikävää jos ryhmä jättäytyisi eläkkeelle vielä kun virtaa riittää megawattimäärin. Eläköön Wigwam, uran toinen puolivuosisata on alkanut loistokkaissa merkeissä!

 



 

Martti Jousimo
May 6 '19
Kuulostaa, että sama setti tuli kuin kulttuuritalollaki. Ilmeisesti soundit oli kuitenkin paremmat, joten se plussaa. Minun oli vaikeaa ymmärtää, miksei tullut yhtään kappaletta Hard n Hornyltä eikä Tombstone Valentinelta ja aivan liian useita taas kahdelta viimeiseltä, tosin ei totaalin surkealta levyltä. Kuitenkin kun kyse oli 50-vuotisjuhlasta ja nuo 2 levyä ovat myös niitä legendaarisia. Toisaalta ei tullut myöskään yhtään sellaista kappaletta Fairyportilta tai Beingiltä, jota ei olisi jo kuultu Wigwam-Revisited -keikoilla. No, oli se kulttuuritalon keikkakin toki elämys, kaikkea ei voi saada!Kuulostaa, että sama setti tuli kuin kulttuuritalollaki. Ilmeisesti soundit oli kuitenkin paremmat, joten se plussaa. Minun oli vaikeaa ymmärtää, miksei tullut yhtään kappaletta Hard n Hornyltä eikä T...See more
Teijo Salminen
May 9 '19
Kiitos kommentista Martti! Jep, minustakin olisi ihan postiivinen yllätys (se kliseinen kirsikka kakun päällä), että olisivat ottaneet settiin aivan alkupäätä. Onneksi Fairyportilta ja Beingiltä on nuo muutamat palat, mutta tosiaan edes Henry's.. -teoksesta ei mitään ollut mukana. Gutsi käsittämättömästi häpeilee vähän noita kokeellisempia tai maailmantuskaisempia nuoren miehen vuodatuksia (Muistan joskus Tavastialla jonkun yleisöstä kovaan ääneen huutaneen "EN AIO PAETA!!" Siltikin, esim Pidän sinusta tai No Pens, ei karsinoita voisi toimia hyvänä välisoittona tai toisen setin aloituksena. No, pääasia että herroja näkee edelleen stagella!Kiitos kommentista Martti! Jep, minustakin olisi ihan postiivinen yllätys (se kliseinen kirsikka kakun päällä), että olisivat ottaneet settiin aivan alkupäätä. Onneksi Fairyportilta ja Beingiltä on nu...See more
Martti Jousimo
May 9 '19
Hornyn hieno "Guardian Angel, the Future" ei ole edes maailmantuskainen, siinähän lauletaan harmonian löytymisestä. Minusta tosiaan on ollut aika outoa viime aikojen Wigwam-touhussa se, että Pembrokea ja Rechardtia nostetaan, kun kuitenkin sen klassisimman Wigwamin (1969-78) säveltäjinä viidellä levyllä kaikista kahdeksasta olivat tasapuolisesti Pembroke, Gustavson ja Pohjola. Yhtään Pohjolan kappalettahan Losing Holdia lukuunottamatta ei ole soitettu vuoden 1974 jälkeen, ei niistä kaikki nyt edes ole liian kimurantteja, joku 1936 Lost In the Snow irtoaisi helpostikin eikä mielestäni Hot Micekaan ole Losing Holdia kimurantimpi. Mutta toki noilta kolmelta ekalta löytyisi hienoja Pembroke-biisejäkin, kuten Henry´s Highway Code (toimisi hienosti ainokaisena palana kokonaisuudesta), Wishful Thinker, Autograph, Captain Supernatural, How to Make It Big In Hospital ja erityisesti Every Fold. Odotin muuten, että kultsan keikka olisi alkanut "Must Be the Devilillä" ja vieraina olisivat olleet Nikke ja Mats. Turha oli odotus. Mää kyllä luulen, että jos en jostain kuule Wigujen uusivan settiään noilla vanhoilla, hienoilla biiseillä, en vaivaudu lähtemään kuulemaan lähes koko "Nuclear Nightclubin" kymmenennen kerran.Hornyn hieno "Guardian Angel, the Future" ei ole edes maailmantuskainen, siinähän lauletaan harmonian löytymisestä. Minusta tosiaan on ollut aika outoa viime aikojen Wigwam-touhussa se, että...See more
Teijo Salminen
May 10 '19
Niinpä. Muutenkin, jotenkin mulla on koko tuosta 70-luvun jälkeisestä ajasta jäänyt semmoinen fiilis, että nuo noilla vanhoilla progeparroilla on se kokeellisuus ja progeellisuus jäänyt taka-alalle, he ikään kuin olisivat kokeneet "oppineensa säveltämään lauluja". Ties kuinka moni heistä on "löytänyt" bluesin ja singer-songwriter -metodin -ja lopulta jumittuneet siihen. Toisinaan heiltä saattaa uudemmassakin materiaalissa olla hieman kokeellisempia juttuja, mutta ne ovat ikään kuin poikkeuksia siellä "oikean" sävelmateriaalin seassa, jota sitten kuuluu livenäkin soittaa, kokeellisemmat ja vaikeammat palat jäävät levylle.

Wigujen kohdalla tietysti Nuclear on se myydyin levy, jonka yleisöstäkin oletetaan useimpien tuntevan. Oletan, että 70-luvun Suomi on vähän eri paikka kuin 2000-luvun Suomi. Moni aikalainen, joka sanoo silloin kuunnelleensa (myös) progea, oikeasti tuntee Wigujen tuotantoa yllättävän huonosti, jotkut jopa vain tuon N.N:n -jos sitäkään. Sen sijaan Uriah Heep, Deep Purple, Sabbath, Zeppelin ja jotkut ulkomaiset proget, kuten Jethro Tull tunnetaan paremmin. Suomalaisella huippuprogella, eli käytännössä Wigut ja Pressa, on status kuten Sibeliuksella, eli arvostetaan valtavasti mutta tuotannosta ei sitten kuitenkaan erityisesti tunneta kuin joitain ihan tunnetuimpia paloja. No, minähän olin N.N:n ilmestymisaikaan peruskoulun ekaluokkalainen, enkä tiennyt koko Wigwamin olemassaolosta, joten tämä arvio perustuu vain joihinkin itseäni 10 v vanhempien aikalaisten kertomaan eikä siis edusta mitään kunnollisempaa otosta. Saa opponoida!
Niinpä. Muutenkin, jotenkin mulla on koko tuosta 70-luvun jälkeisestä ajasta jäänyt semmoinen fiilis, että nuo noilla vanhoilla progeparroilla on se kokeellisuus ja progeellisuus jäänyt taka-alalle, h...See more
Martti Jousimo
May 10 '19
Minä täytin Nuclearin ilmestymisvuonna 2, joten aikalaishavaintoja ei ole minullakaan : ) Luulen kuitenkin, että olet Teijo ihan oikeilla jäljillä. Nuclearhan oli 70-luvulla Wigujen ainoa kultalevy. Sitä ennen Wigwam käsittääkseni oli aika harvojen harrastamaa eikä levyjä kovin montaa sataa kappaletta myyty. Tätä kuvaa vahvistaa myös kokemukseni eräästä progemusiikin harrastajasta kotiseudultani kainuusta 80-luvulta, lainasin häneltä 4 Genesiksen levyä, 2 Pink Floydia, yhden Yesin ja Jethron, mutta Wiguilta löytyi juurikin vain tuo Nuclear, jonka hän sitten jopa myi minulle.Minä täytin Nuclearin ilmestymisvuonna 2, joten aikalaishavaintoja ei ole minullakaan : ) Luulen kuitenkin, että olet Teijo ihan oikeilla jäljillä. Nuclearhan oli 70-luvulla Wigujen ainoa kultalevy. S...See more
Martti Jousimo
May 10 '19
Vielä liittyen Teijo tohon sun kommentointiin 70-luvun lopusta, mun mielestä proge kaikella tapaa muuttui paljon tylsemmäksi, enemmänkin taitojen esittämiseksi vieläpä hyvin täydellisyyteen pyrkivällä, kylmällä tuotannolla. Jotain aivan muuta kuin se 70-luvun alkupuolella alkanut innovatiivisuus ja kaikenlainen uuden kokeilu. Poikkeuksia tottakai oli, pidän kovasti niin Pink Floydin, Jethron kuin Wigujenkin vuosikymmenen lopun levyistä. Mutta jokatapauksessa Punk tuli tarpeeseen ja aika paljon sitten etenkin Post-punk bändit jatkoivat sitä, mihin monet progebändit jäivät 70-luvun puolivälissä. Mutta palaisin vielä viimeisimpiin Wigujen konsertteihin: kun suuri yleisö tuntee vain Nuclearin, miksi bändi sitten päättää 50-juhlavuoden kunniaksi treenata materiaalia kahdelta viimeisimmältä levyltä kahden ensimmäisen, paljon huipumman levyn sijaan? Kun kuitenkin suurelle yleisölle on varmasti aivan samaa, mitä bändi soittaa Nuclearin ulkopuolella.Vielä liittyen Teijo tohon sun kommentointiin 70-luvun lopusta, mun mielestä proge kaikella tapaa muuttui paljon tylsemmäksi, enemmänkin taitojen esittämiseksi vieläpä hyvin täydellisyyteen pyrkivällä...See more
You need to sign in to comment