Home Articles > Record Reviews

STEVE HACKETT At the Edge of Light

Mar 22 | By Harold the Barrel | Views: 175 | Comments: 5

En ollut ihan niin vakuuttunut Hackettin The Night Siren -levystä kuin Tero taannoin. Levyllä oli liikaa "tyypillistä" Hackettia: dramaattiset, maailmanmusiikkia sisältävät ja väkisin liian monilla uusilla juonenkäänteillä venytetyt kappaleet, jotka eivät jätä mitään muistijälkeä - tuo oli oikeastaan koko levyn jättämä muistijälki. Toisaalta ehkä tuo on juuri sitä mitä Hackett-fanit mieheltä janoavat. Joku tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Tosin en ole varma sopiiko tuo sanonta tähän. Tuskin.

Hackettin uutuus alkaa dramaturgisesti perin oudosti hidastempoisella ja lyhyellä tunnelmapalalla (Fallen Walls and Pedestals), joka tosin on heti mielenkiintoisempi kuin Night Siren -levyn aloitus. Tuon levyn Inca Terra -biisissä oli ilmiselviä Yes-vaikutteita ja samasta sopasta on kauhottu myös uutuudelta löytyvä Under the Eye of the Sun, jonka bassottelu on silkkaa Squirea. Liekö Rickenbackerilla soitettukin? Colossusta pidempään lukeneet saattavat muistaa, etten ihan kamalasti välitä bluesista. Näin ollen sitä, sekä soulia ja gospeliakin sisältävä Underground Railroad meinaa aluksi jäädä kuuntelematta. Onneksi Steve tekee Hackettit eli sisällyttää biisiinsä montaa muutakin tyylilajia ja maukasta kitarointia, joilla bluussin maku huuhtoutuu kivasti pois. Those Golden Wings alkaa kauniilla jousilla, ja on klassisine vaikutteineen, kuoroineen kaikkineen yksi levyn komeimmista biiseistä, ellei peräti yksi Hackettin uran komeimmista. Shadow And Flame on maailmanmusa-Hackettia tylsimmillään, Hungry Years pistää popvaihteen päälle, Descent voisi olla toimintaelokuvan räjähtävään toimintaan johtavan johdattelukohtauksen taustamusiikkia ja seuraava Conflict itse toimintakohtauksen taustalla soiva pläjäys. Levyn loppuun sopii maailmojasyleilevä hidastempoinen mutta hackettmaisen kaunis ja komea Peace.

Kokonaisuutena At the Edge of Light miellyttää minua edeltäjäänsä enemmän ollen jotenkin johdomukaisempi ja selkeämpi, joskaan sekään ei tarjoa mitään uutta Hackettin ystäville. Samat herkut, samat helmasynnit, muutama helmi, muutama tyhjänpäiväisyys. Tuskin kuitenkaan kukaan tämän -tai edellisen- levyn takia menee katsomaan Steveä keikalle, mutta on mielenkiintoista kuulla mitkä tuoreimpien levyjen kappaleista herra on päättänyt sisällyttää keikkasettiinsä.

Martti Jousimo
Mar 23
Suurena Delta-Bluesin rakastajana olisi mielenkiintoista kuulla, mikä sua bluesissa tökkii? En minäkään mistään SF-Bluesin kaltaisista "salonkibluesin" vääntäjistä innostu puhumattakaan Gary Mooren kamalista kitaranvingutuksista. Ihan toista ovat monet vanhat delta miehet niin huikeassa kitaransoitossaan kuin persoonallisessa vokalisoinneissakin. Ja Blues, siis sellainen surumielisyys on mulle aika keskeinen asia monessa eri musiikkilajissa, myös progessa. Ja ihan myös artikkeliin enemmän liittyen en taida minäkään mennä Hackettia katsomaan ja luultavasti jää myös tämä levy niinkuin muutkin miehen soololevyt kuuntelematta.Suurena Delta-Bluesin rakastajana olisi mielenkiintoista kuulla, mikä sua bluesissa tökkii? En minäkään mistään SF-Bluesin kaltaisista "salonkibluesin" vääntäjistä innostu puhumattakaan Gary...See more
Otso Pakarinen
Apr 5
Työkiireiden takia en ole viime aikoina ehtinyt kuunnella juuri mitään, mutta nyt piti ottaa Hackettin uutuus kuunteluun tämän arvion inspiroimana, varsinkin kun Hackett on mielestäni progen vanhasta kaartista yksi niistä harvoista, jotka edelleen onnistuvat luomaan mielenkiintoista musiikkia - Under the Eye of the Sun -kappaleella ehkä ironisesti myös parempaa ”yesiä” kuin Yes pitkään aikaan. Kaiken kaikkiaan levystä jäi ensi kuulemalta aika lailla samanlaiset fiilikset kuin Haroldilla. Kaikki kuulosti todella hyvältä, ja varmaan menisin Hackettia kuuntelemaan myös tämän levyn tiimoilta (liput on toki hankittu jo aikaa sitten), mutta en silti ole varma kuuntelenko levyä kovin montaa kertaa. Sormi hakeutuu levyhyllyllä kumminkin niihin varhaisempiin teoksiin, joihin on ehta tunneside vuosikymmenien takaa. Tätä se vanheneminen teettää!Työkiireiden takia en ole viime aikoina ehtinyt kuunnella juuri mitään, mutta nyt piti ottaa Hackettin uutuus kuunteluun tämän arvion inspiroimana, varsinkin kun Hackett on mielestäni progen vanhasta ...See more
Harold the Barrel
Apr 30
Itse olen vielä vähän kahden vaiheilla lähteäkö Circukseen vai ei... Ja mitä tulee bluesiin, se vaan on niin..no, tylsää. Tuo mainitsemasi salonkiblues on sitä hirveintä, en tajua esim. Joe Bonamassaa yhtään (paitsi kun soittaa rokkia vaikka Black Country Communionissa). Vaikka ymmärrän ns. old school bluesin kiistämättömän arvon koko kevyen musiikin historiassa, en mä jaksa kuunnella sitäkään.Itse olen vielä vähän kahden vaiheilla lähteäkö Circukseen vai ei... Ja mitä tulee bluesiin, se vaan on niin..no, tylsää. Tuo mainitsemasi salonkiblues on sitä hirveintä, en tajua esim. Joe Bonamassaa...See more
Martti Jousimo
May 1
Minä en juurikaan kuuntele nykybluesia juurikin siitä syystä, että se toistaa kaavamaisen tylsästi sitä mielikuvaa mikä bluesista on luotu. Toisaalta on sitten nykyartisteja, joita ei luokitella varsinaisesti bluesiksi, mutta jotka mielestäni ovat ymmärtäneet sen olennaisen bluesista ja tekevät muunlaisenkin musiikin ohessa juuri sitä "aitoa" bluesia, tällaisia ovat esim. Nick Cave, Tom Waits ja Jon Spencer. Ja tekihän tuo Gutsikin aikas vasta varsin oivallisen New Orleans-levyn. On totta, että vanhassakin bluesissa toistellaan samoja teemoja, samoja sävelkulkuja, mutta monet delta-artistit kuitenkin loivat aivan täysin oman tyylinsä (niin soitto kuin laulu), jota minä jaksan oikein hyvin kuunnella levyllisen kerrallaan. Parhaimmassa delta-bluesissa on minulle samanlaista viehätystä kuin mielenkiintoisessa ambientissa ja minimalistisessa musiikissa (niitäkin löytyy todella tylsiä). Ja minusta kyllä Keith Richards sanoi varsin osuvasti Robert Johnsonista, että hänen kitaransoitossaan on kokonainen orkesteri ja kappaleensa ovat Bachmaisia miniatyyrejä. Robertin ohella suosikkejani ovat Skip James (aikas huippua soitto myös hänellä), Charley Patton, Blind Willie Johnson, Fred McDowell, Howlin Wolf ja John Lee Hooker.Minä en juurikaan kuuntele nykybluesia juurikin siitä syystä, että se toistaa kaavamaisen tylsästi sitä mielikuvaa mikä bluesista on luotu. Toisaalta on sitten nykyartisteja, joita ei luokitella varsi...See more
Martti Jousimo
May 1
Steve Hackettista vielä sen verran, että koska Matti kovasti kirjassaan kehuu hänen "Please Don´t Touch!"-levyään, päätin sen kuunnella. Enpä kyllä innostunut yhtään, vaikka eihän se toki huono ole. Voin sanoa, että olen aikalailla kyllästynyt sinfoniseen progeen, Genesis ,Pink Floyd, Moody Blues, Procol, Renaissance ja Yes tottakai aina tulevat olemaan yhtiä progen lemppariartistejani, mutta niiden kuuntelu tulee jatkossakin tyydyttämään meikäläisen sinfonisen progen tarpeen. Ja voin sanoa, että mielestäni lähes poikkeuksetta uudempi sinfoninen proge on tylsää.Steve Hackettista vielä sen verran, että koska Matti kovasti kirjassaan kehuu hänen "Please Don´t Touch!"-levyään, päätin sen kuunnella. Enpä kyllä innostunut yhtään, vaikka eihän se toki hu...See more
You need to sign in to comment