Burntfield: Hereafter

Kaksi omakustanne-EP:tä tähän mennessä julkaissut Burntfield on miehistönvaihdoksesta huolimatta saanut viimein valmiiksi ensimmäisen pitkäsoittonsa. Jakelu toimii nyt irlantilaisen Progressive Gears-levymerkin kautta. Vanhoista perustajajäsenistä ovat edelleen mukana Valtteri Seppänen (kitarat) ja Juho Myllylä (laulu, kitara). Kyseistä parivaljakkoahan Colossus haastatteli jo kolmisen vuotta sitten. Uusina jäseninä ovat Maarten Vos ja Steven Favier, eli nimistäkin päätellen Burntfield on nykyisin kansainvälinen yhtye. Bio kertoo yhtyeenkotipaikaksi Amsterdamin. Levyllä bändin tukena on vierailevia muusikoita; kosketinsoittaja, jousisoittajia sekä kanneltaja.

Levyn avautuu kauniisti jousien ja pianon muodosteleman lyhyehkön instrumentaalin johdattamana. Kakkosraita, Sub-zero, esittelee varsinaista sähköbändisointia. Stemmalaulannat ovat bändillä hyvin hallussa, kuten tuli jo todettua EP-julkaisujen kohdalla. Kolmonen, My Grief,  tuo hämmentävästi uutta sävyä nähden yhtyeen aikaisempiin tuotoksiin. Rakenteellisesti ja aika pitkälle soundillisestikin kappale vaikuttaa pastissilta (kenties homage...kuinka tahdotte) Anatheman suuntaan. Loistelias kitarasooloilu kruunaa kokonaisuuden, samoin kuin lopussa mukaan hiipivät viulut. Q & A on remake aiemmin julkaistulta EP:ltä (kuten myös jäljempänä mainittu What Remains). Omakustanteellakin biisi oli varsin mukiinmenevä, tässä levyversiossa on toki vieläkin piirun hiotumpi tuotanto ja soundit. Makuasia, mutta jäin hieman joka tapauksessa kaipaamaan EP:n aavistuksen vieläkin rupisempaa kitarasoundia joka kirskuu esiin kappaleen ”progeväliosassa”. Outrossa kuullaan myös kanteleen helinää, jota ei muistini mukaan aiemmassa versiossa ollut. Siitäkin lisäpropsit ettei mitään laimeaa loppuhäivytystä, vaan tyylikäs attacca-siirtymä seuraavaan kappaleeseen… ja nytpä viimeistään huomaan, että laulajan ääni todella muistuttaa hämmästyttävästi Vincent Cavanaghin ääntä,  paitsi tässä, myös monien muidenkin raitojen introissa. Aiempaan AOR-vaikutteiseen rockiin verrattuna Burntfieldon edennyt alternative/uusprogen suuntaan aimo askelen. Etenkin What Remains-raidan yli yhdeksän minuutin pituuteen mahtuu sen verran selkeätä uuden progressiivisen rockin vivahdetta mureine kitara- ja syntetisaattorisooloineen, että epäilemättä voisi progediggareille tästä maistiaista suositella. Tällä hetkellä arvostelijan lempibiisi levyllä -joskin loppuhäivytyksestä en pidä, nimittäin tuota kosketinsoittajan ja kitaristin ”vuoropuhelua” olisin voinut kuunnella jokusen minuutin lisääkin!

Levyn päättävä nimiraita kuulostaisi introssaan sisältävän nokkahuiluja (jotka ovat siis laulaja-kitaristi Myllylän musiikkiopintojen pääsoitin). 4,5-minuuttinen raita tuntuu jostain syystä todella lyhyeltä ja päättyy äkisti, ikään kuin alleviivaten kaiken katoavaisuutta - ikuista rakkautta vakuuttavan lyriikkasäkeen kontrastina.

Yleisilme levyllä on melko seesteinen, varsin melankolisiin tunnelmiin nojaava. Tätä myös levyn kansikuvakin tukee; puolipilvinen, hieman usvainenkin maisema vuonoilta. Hereafter on varsin vahva näyttö bändiltä; onnistunut paketti, josta huomaa pitävänsä kerta kerran jälkeen enemmän.