MALADY: Toinen toista

(Svart Records 2018.) Kuluvan vuosikymmenen aikana on kotimaisessa populaarimusiikissa ollut havaittavissa paluuta luomumaisempaan musiikin tuottamiseen. Muutenkaan kuin progen osalta se ei ole ollut mikään suuria yleisöjä puoleensa vetävä trendi, mutta sitäkin tervetulleempi. Mm. Sammal sekä Suomen Tulli ovat saaneet kiitosta 70-lukulaisesta soundimaailmastaan, ja omanlaista retrohenkeä on myös kovasti hypetetyn Litku Klemetin tekemisissä. Progen kultakauden soinnuille kumartavan suomiprogen ykkössija kuuluu ehdottomasti Maladylle. Vuonna 2010 perustetun helsinkiläisyhtyeen debyytti Malady (2015) sai epäilemättä monet kuulijansa leikittelemään ajatuksella kauan kadoksissa olleesta 70-luvun alkupuolen teoksesta. Tuore kakkosalbumi Toinen toista täyttää odotukset tässäkin suhteessa: heti kättelyssä sen mieltää suomenkielisen progen klassikoksi Haikaran, Nimbuksen, Novan ja Tabula Rasan rinnalle.

Levyn käynnistävä nimikappale alkaa psykedeelis-meditatiivisella maalailulla vaihtuen vahvamelodiseksi instrumentaaliprogeiluksi. Lämmin, analoginen soundi tuikkivine sähkökitaroineen, bassokuvioineen, urkuineen ja mellotroneineen tuntuu tuovan viestiä juuri sieltä Progen ikiaikaisesta kaivosta, mistä ovat kummunneet vaikkapa King Crimsonin ja Pink Floydin majesteettiset varhaisklassikot. Babak Issabeigloon lyhyt lauluosuus nivoutuu harmonisesti tähän vajaan seitsemän minuutin progehelmeen, jonka lopun mellotronihuurut jatkuvat saumattomasti jousitrion kamarimusisointina 'Laulu sisaruksille' -instrumentaaliminiatyyrissä. 'Tiedon kehtolaulu' on muutamaa pykälää valosiampi ja suorasukaisempi sävellys, jota raikastavat vierailijamuusikoiden Jan Lehmuksen huilu sekä (äänittäjä-miksaajanakin toimineen) Matti Karin minimoog. Melodista ja emotionaalista voimaa löytyy runsain määrin myös 'Etsijän elinehdosta'.

Vinyyliformaatissa - missä Otso Kajasteen kansitaide pääsee paremmin oikeuksiinsa - kääntöpuolen täyttää 23-minuuttinen sävellys 'Nurja puoli'. Viimeistään sen myötä Toinen toista nousee ainakin omissa silmissäni suomiprogen uljaimpien albumien kastiin. Vaikkei eepos viime kädessä poikkeakaan Maladyn ominaistyylistä laulettujen ja instrumentaalisten jaksojen lomittumisineen, se osoittaa yhtyeen hallitsevan laajat rakenteet jännitteiden kärsimättä. Rumpali Juuso Jylhänlehdon metafyysiset sanoitukset albumilla eivät ehkä tule kuulijaa erityisen lähelle, mutta istuvat oikein hienosti musiikin tunnelmaan. Siinä missä Malady oli kiehtovan utuinen retropläjäys, Toinen toista on tätä selkeästi jäntevämpi ja vähintään yhtä tyylikäs progemestariteos.