Alan Simon: Excalibur IV - The Dark Age of the Dragon

Bretagnelaismuusikko Alan Simonin kirjoittama ja tuottama, joissain yhteyksissä rockoopperaksikin luonnehdittu trilogia Excalibur I - III (1999, 2007, 2012) ei tyylillisesti ehkä ole täyttä progea, mutta sen progemielisyys tehdään selväksi paitsi kunnianhimoisella konseptilla, myös progen liepeiltä mukaan houkutelluilla kanssamuusikoilla. Kelttisaaga sai vielä uuden jatko-osan, kun Simon lämpeni managerin kiertue-ehdotukselle vain sillä ehdolla, että tehtäisiin uutta matskua. Lokakuussa 2017 ilmestynyt Excalibur IV on ihan antoisa albumi sekä trilogian tunteville että uusille kuulijoille, joita orkestraalinen mahtipontisuus ja kelttisävyt suinkin miellyttävät. Itselleni on entuudestaan vain kakkososa tuttu, ja siihen verrattuna tämä on onnistuneempi kokonaisuus viimeisintäkin vierailijaosuutta myöten.

Jethro Tull ja Supertramp mainitaan alleviivaavan PR-hakuisesti joka biisin perässä, millä Martin Barre, Jesse Siebenberg tai John Halliwell sattuvat soittamaan. Eli varsin usein. Muilta osin levyn nimekkäät vierailijat ovat laulusolisteja: Saga-yhtyeen Michael Sadler ja Clannadin Moya Brennan ovat saaneet kumpikin pari omaa laulua, Uriah Heepin Bernie Shaw ja Curved Airin Sonja Kristina yhden. Hevityyppistä miesääntä edustaa myös Roberto Tiranti, ja kelttiherkistelyä Siobhan Owen. Jälkimmäisen esitykset 'The Last Lament of a Fairy' ja 'There Is someone' ovat eteerisyydessään 73-minuuttisen albumin helmiä. Ainoa instrumentaali on reipasotteinen 'The Fifth Season' Barre-revittelyineen. Pateettisuudessaankin komeaa päätösraitaa 'Dun Angus II' kuorruttaa oopperamainen sopraano Maite Itoiz jostain Elfenthal-bändistä.

Tällaisen albumin pahin uhka onkin juuri uuvuttava suurieleisyys ja se, että termi "rockooppera" osuu nappiin. Mutta pelko pois, Excalibur IV on ensisijaisesti hyvin tuotettu ja toteutettu sarja kelvollisia lauluja vaihtuvin solistein. Sanoisinpa jopa että positiivinen yllätys, vaikkei tällä sentään ole vuoden progesuosikkien listalle mitään asiaa.