Home Articles > Record Reviews

Pekka Pohjola: Pewit

Mar 15 | By Martti Jousimo | Views: 219 | Comments: 0

Kuten edellisessä Pohjola-arviossa arvelinkin, olisi ollut suorastaan hävytöntä jättää tämä myöhempien aikojen Sinfonian ohella tärkein Pohjola-levy julkaisematta vinyylinä. Kun sain levyn käsiini, ensimmäinen ajatukseni oli, että juuri tällaisena se olisi alunperinkin pitänyt julkaista! Vaikka siis en ollut levyä edes vielä lautaselle laittanut, niin nyt levyn upea kansi Rita Hartwigin maalauksineen pääsee täyteen oikeuteensa! Minulle henkilökohtaisesti tämä on ehkä Svartin tärkein kulttuuriteko, tätä levyä kun tosiaan ei ole vinyylimuodossa ennen saanut ja ehdottomasti se minun henkilökohtaiselta 90-luvun tärkeinpien levyjen listalta löytyisi. Vinyylimuoto tekee myös siinä oikeutta, että se pehmentää levyn joitakin CD-muodossa esille tulevia liian tylyjä äänikontrasteja. Levystä kun aikanaan kerrottiin, että se on kokonaan äänitetty ilman kompressointia (en ymmärrä äänittämisestä niin paljoa, että voisin sanoa pitääkö väite oikeasti paikkansa, ainakin eräs äänittäjä on minulle väittänyt, ettei mitään voi äänittää ilman jonkinlaista kompressointia) niin siinä hiljaiset kohdat ovat todella hiljaisia ja kovat todella kovia. Teos on masteroitu vinyylille todella huolella. CD:llähän kappaleet jatkuivat lähes täysin ilman taukoja, vinyyliversiossa on kuitenkin onnistuttu puolien vaihdoissa hienosti siten, ettei tule sellaisia tyhmän kuuloisia häivytyksiä niinkuin joissakin aiemmin cd:llä julkaistujen levyjen vinyyliversioissa.

Tämän mestariteokseksi luokiteltavan levyn aloittaa "Rita"-niminen kappale, jonka upeuden verrokiksi mieleen tulee King Crimson Starless. Molemmat nimittäin sisältävät sekä erittäin kaunista että erittäin tylyä musiikkia. Liikkeelle lähdetään erittäin kauniisti ja hiljaisesti pianolla, johon pian liittyy muita koskettimia. Alun kauneus muuttuu pian sähköisten soittimien tullessa mukaan ja Nykäsen alkaessa heittämään kehiin tylyjä iskuja. Juuri nämä iskut tuntuivat CD:llä liian kovilta, nyt ne tulevat hieman pehmeämpinä. Kappaleen saadessa voimaa Pohjola alkaa viedä sitä nousevana eteenpäin. Lopulta se saavuttaa kliimaksin, jossa Markku Kanerva heittää kehiin niin ahdistuneen voimallisen kitarasoolon, ettei sellaista ole aiemmassa Pohjolan tuotannossa kuultu. Kappale ei kuitenkaan pääty tähän ahdistukseen, vaan loppuun tulee vielä kaunis kitaroilla soitettu osio. Seuraava "Melkein" on hieman kevyempi välipala. Kappale alkaa hyvin leikkisästi muuttuen sitten hyvin jäykäksi. Onneksi Pohjola keventää tuota jäykkyyttä kappaleen aikana heittämällä väliin niin pulppuavaa pianoa, akustista osiota, kuin irkku-tyyppistä meininkiä, jossa Pohjola ja Kantonen vuoroin upeasti sooloilevat. Ei olleet Pekan sormet kappaletta äänittäessä tahmassa! Vaikka "Rita" on yksi levyn kohokohtia, nousee levyn nimikappale yhdeksi minun kaikkien aikojen Pohjola suosikiksi. Se tuo pitkästä aikaa mieleen Pohjolan sibeliaanisen kauneuden miehen Wigwam- ja Pihkasilmä- ja Harakka-ajoilta. Kantola soittama haitarimelodia on viattoman kaunis, mutta keskivaiheilla lähdetäänkiin syviin tummiin vesiin. Kun kappale alkaa jo saavuttaa Ritan loppuvaiheen ahdistusta, noustaan kuitenkin takaisin upeaan iloiseen alkumelodiaan.

"Suuren Kallion Ritarin" introssa Kantonen soittaa yksin hyvin romanttissävytteistä pianoa. Mieleen tulee koulupoika, joka seisoo yksin lumipenkan harjalla ja kuvittelee katsovansa ritarina joihinkin kaukaisuuksiin. Pianon soiton muuttuessa ilkkuvaksi mieleen tulee, että ehkä penkan reunalta kuuluva ilkamointi keskeyttää pojan haaveet. Kun ilkamointi ei tehoa, tönäisee ilkimys pojan alas penkalta. Tässä kohdassa musiikissa siis tulee hyvin voimakas, sähköisillä soittimille tehty isku. Poika ehkä yrittää poistua vaivihkaa paikalta, mutta saanee peräänsä ilkamoivan poikalauman. "Toy Rock" on jälleen kevyempi välipala, kuitenkin erityisesti saksofonit tekevät siitä varsin nautittavan. Levyn lopettaa huikea lähes 20 minuuttinen Ordinary Music. Kappale oli uusi aluevaltaus Pohjolalle siinä, että se on hyvin kokeileva. Teos alkaa "Jokamies"-levyn mieleen tuovalla, synkähköllä syntikkaintrolla. Tämän jälkeen sireenimäinen ääni laskee alaspäin ja tuntuu jättävän kuuntelijan täyteen pimeyteen, jossa kuuluu vain pelottavia pianon ja syntikan ääniä. Pian alkaa voimakas rumpujyminä, johon liittyvät infernaaliset kitara ja kosketinsoitinäänet. Juuri kun alkaa tuntua, että tätäkö tämä on loppuun asti, Pohjola tekee kappaleessa nerokkaan vedon: koskettimet alkavat jylyn taustalla soittamaan hyvin virsimäistä, kaunista vahvaa melodiamattoa. Mieleen tulee, kuin raivoisan sotatantereen taivaalle aukeaisi ikkuna, josta Jumala ja enkelit katselevat surullisina ihmisten toistensa tappamista. Ikkuna sulkeutuu ja musiikista päätellen ihmiset tuhovat toisensa täydellisesti. Kappaleen lopuksi kuullaan vielä "Ritan" teemoja niin jousiorkesterilla kuin sähköisestikin. Näin tämän kokonaisteoksen ympyrä sulkeutuu samalla tavoin kuin Pohjolan edeltävälläkin levyllä.

Toistan itseäni sen verran, että palaan tässä lopussa Pohjolan arvostus-teemaan, jonka aloitin edellisessä arviossa. Löysin nimittäin netistä Turun Sanomien arvion Pohjolan Emmi-Sinfoniasta ja kyllähän se hyvin lyttäävä myös oli. Minulle myös selvisi, että Yle nauhoitti ainakin Emmin kantaesityksen, mutta mistään tätä nauhoitusta ei tunnu löytyvän. Kaiken julkaistun Pohjola-materiaalin valossa minun on vaikea uskoa, että Emmi olisi niin surkea, ettei sitä kannattaisi missään julkaista, saatikka uudelleen esittää. Tuon radionauhoituksen julkaisussa panen toivoni edelleen Svart-recordsiin. Tottakai on täysin mahdollista, että vaikka mies olisi saanut enemmän ansaitsemaansa suitsutusta töilleen, hänelle olisi käynyt niinkuin kävi. Ymmärtääkseni Pekalla monen muunkin nerokkaan taiteilijan tavoin ei ollut mitenkään maailman parhain itsetunto. Ilmeisesti mies myös monen suuren taiteilijan tavoin oli aika surkea kaikenlaisissa sosiaalisissa taidoissa ja elämisen taidossa noin yleensäkin ja aiheutti näinollen läheisilleen paljon surua. Tätä Pekan sisäistä maailmaa tuntuu kuvaavan myös Rita Hartwigin Pewit-maalaus: siinä pörrötukkainen poika istuu alasti lumihangessa katsellen poispäin kauniiseen taivaaseen. Kuin Pohjola olisi maailman kylmyydestä ja tylyydestä itseään kohtaan huolimatta nähnyt siinä aina myös jotakin aivan uskomattoman kaunista. Onneksi hänen taiteensa on edelleen hyvin suurta ja uskon, että se tulee elämään.

Tags: #true art
No comments
You need to sign in to comment