Home Articles > Record Reviews

CMX: Alkuteos

Feb 19 | By Teijo Salminen | Views: 698 | Comments: 0

Jokaisen uuden CMX-levyjulkaisun alla mielessä käy sama salainen toivomus, jokohan tämä albumi olisi taas vaihteeksi progressiivisin vähään aikaan. Alkuteos täyttää tämän toiveen, mutta jälleen tyystin eri tavalla kuin odotti. Levy ei ehkä ole varsinaista progea, mutta progressiivinen ja taiderock -levy se on mitä suurimmassa määrin. Viimevuotisen Juhlaviikkojen Talvikuningas-esityksessä ensimmäisellä puolikkaalla debytoineen elektro-CMX-inkarnaation syntetisaattorivetoinen henki on vahvasti läsnä tällä levyllä -vaikkakaan ei sellaisenaan, vaan mausteena ja erityisesti kappaleiden introissa. Kaikki kappaleet sisältävät siis myös ne perinteiset kielisoittimet ja Olli-Matti Wahlströmin lyömäsoittimet.

 

Elementa.
Kahdeksanminuuttinen avaus, levyn pisin raita. Teemaltaan kaksiosaisella avauksella vyörytetään esiin Yrjänän vanhaa kunnon antiikin maailman ja Vanhan testamentin estetiikkaa ja mystiikkaa. Alkemisti Niilin rannoilta. Arkkienkelit, mukaan lukien Lucifer. Lopussa vielä tehdään lainaus bändin ensilevyn, Kolmikärjen ensiriveiltä ”Jalat polje maahan, ilmaan katoa”. Kappale on rakennettu useammasta taitteesta, ollen taas kerran tyypillinen CMX:n ”progemman siiven” raita, ensin suoraviivaisesti etenevä, mutta väliosissa polveileva.

 

Paratiisin Eeva.
Levyn ensimmäinen aito pop-kappale kauniin heleine syntikka-arpeggioineen. Sanoitukset eivät tosin ole ihan peripoppia: edellisen kappaleen vapaudenkaipuinen arkkienkeli Lucifer on tämän tekstin protagonisti tarinamuunnelmassa, joka lienee monelle tuttu Raamatusta. Muista tarinoista poiketen tämä paholaisena muualla tunnettu hahmo onkin onneton ”hyvis” joka luopuu vallastaan rakastuttuaan onnettomasti Paratiisin karvattoman apinalajin naaraaseen… Pehmeästi poksahtelee, musiikillisesti ei toki mikään aivan unohtumattomin teos, mutta kokonaisuutena näen tämän kuin renessanssimaalauksena puettuna pop-kappaleen muotoon.

 

Puolikas hyvää.
Intro lähtee elektrosäksätyksellä. Silti, jotenkin tämän levyn kappaleista tunnistettavinta CMX:ää. Kertosäkeet löytyy. Toimii kyllä, muistelen tämän olleen jopa levyn ensimmäinen promosävellys, mutta ehkä juuri siksi jää vähän yllätyksettömänä tämän levyn huippukohtien varjoon.

 

Konx om pax.
No nyt! Intro kuulostaa 2000-luvun Ultravoxilta (mikäs siinä, oli teininä meikäläisen mielibändi!), mutta jatko onkin aika maukasta sillisalaattia, varmaan levyn koukeroisin raita. Sanoituksissa on ristiin viittauksia taas kerran vanhaan aikaan, toisaalta mainitaan korkeat lasitalot. Yhteiskuntakritiikkiä, ihmisen vallanhimon, väkivallan ja välinpitämättömyyden kyynistävää tilitystä. Keskivaiheella riipivät rivit isästä, joka lapsilleen selittää lähtöään sotaan, ”palvelemaan konetta joka kaiken tieltään niittää”. Kappaleen nimi muuten ei ole latinaa, vaan mahdollisesti sanskriittiä, muinaisegyptiä, mayakieltä...tai sitten ei. Joka tapauksessa okkultisti Aleister Crowley-viittaus. Levyn vahvinta antia, ehdottomasti.

 

Verenpuna.
Pehmoisilla soundeilla ja tasakompilla ja kirkkaan syntetisaattorin intromelodialla johdatellaan levyn toiseen poppiskappaleeseen. Kertosäe saa lähestulkoonkin hyräilemään mukanaan, tamburiinikin taas tuolla vienosti soi. Tavallaan tämän levyn Kultanaamio. Mutta loppupuolella sitten seuraakin jotain odottamatonta: Yes-henkinen osa, joka on plokattu lähes sellaisenaan Talvikuninkaan Kaikkivaltias -jaksosta! No, minua ei haittaa vaan ilahduttaa. Vanhassa hyvässä musiikissahan tämä oli käytäntö, Vivaldi, Telemann ja ukko Bach harrastivat sitä tämän tästä. En voi tästä olla pitämättä.

 

Sulaneet muovisotilaat.

Sähköpianovetoinen tunnelmapala. Sanoitukset ovat lähes iskelmälliset, toki hyvin CMX:llä tavalla. Mukavan utuinen tunnelma.

 

Neljäkymmentä päivää.
Palataan taas raamatullisiin aiheisiin. Tällä kertaa Kristus-näkökulma, 40 päivää hortoilua erämaassa, meditointia, kiusaus. Taas kerran ikään kuin renessanssimaalaus puettuna rytkivän rock-kappaleen muotoon.

 

Alkemisti.
Päätösraita on vain noin kuusiminuuttinen, mutta silti kaksiosainen mystiikkaeepos, jota valmistellaan latinankielisellä alkuresitaalilla. ”Äly on minun ruumiini..” tjsp. Ensiosassa maalaillaan kuvaa kenties tulevaisuudesta tai nykyisyydestä, mutta tarkoitus on itseltäni vielä ymmärtämättä. Vaatii vielä muutaman kuuntelukierroksen avautuakseen.

Toisessa osassa taas tehdään kauppaa pyhäinjäännöksestä, mitä ilmeisimmin roomalaisessa kapakassa ärtyisän ja rivosuisen, voisiko olla peräti mestari Paracelsuksen kanssa… Kuten sanottu, avautuminen vaatii lisäkuunteluita. Kuvavertauksena tämä on silkaa hämärää Caravaggiota.

 

CMXää ei voi syyttää liiallisesta itsensä toistamisesta. Toki tietyt vakioelementit on olemassa, mutta yleisesti ottaen jokainen levy tuo omanlaisensa maailman. Kymmenen viime vuoden ajalta pikainen leikkaus: Talvikuningas oli scifi-proge-eepos, Iäti paikoin lähes iskelmällinen, Seitsentahokas ankaran kolea ja rähisevä kitararocklevy, Mesmeria toi Arto Tuunelan tuotannossa paitsi pop-elementtejä, myös progesävyjä. Alkuteos on haastattelujen perusteella tehty kollaasitekniikalla, ja se on helppo todeta levyn kuultuaan. Sävellyksiä on Yrjänän mukaan tehty jopa siirtelemällä osia eri kappaleaihioista toiseen. Mikäs siinä, tulos toimii yllättävän ehjästi. Soundipuoli levyllä on poikkeuksellisen pehmeä ja bassovoittoinen, kuulaat ja pirskahtelevat koskettimet tuovat hyvän tasapainon kokonaissoundiin. Levy on yllättävän lyhyen tuntuinen. 45 minuuttia ei ole tietysti nykystandardein pitkä, mutta varmasti vinyylilevyjen ystävät arvostavat hyvää dynamiikkaa jonka tuo pituus mahdollistaa.

Alkuteosta voisi epäillä myös Tuunelan tuotannoksi (synasurinat ja pulputuksethan ovat Pariisin Kevään levyjen peruskauraa) mutta tuottajaksi onkin levyn kansilinereissä merkitty Yrjänän ja Halmkronan lisäksi Erno Laitinen, joka soittaa myös koskettimet. Hyvää työtä teki. Kuten koko yhtye.

 

Teijo Salminen

 

Tags: cmxtaiderock
No comments
You need to sign in to comment