Home Articles > Record Reviews

SONS OF APOLLO Psychotic Symphony

Nov 23 | By Harold the Barrel | Views: 128 | Comments: 0

Ennen levyjulkaisua nähtyjen musiikkivideon perusteella Sons of Apollo vaikutti melko vastenmieliseltä viritykseltä. Mahtipontisesti nimetty superkokoonpano vääntää hampaat irvessä raskasta ja monimutkaista metallia, jota koristellaan loputtomilla sooloilla. No, hieman kärjistettynä tuo on kuin onkin kupletin juoni. Sooloja levyllä on paljon, mutta kimurantteja sovituksia yllättävän vähän. Pienenä yllätyksenä tulee myös se, kuinka bändi musiikissaan kierrättää 80- ja 90-luvuilta tuttuja metallikliseitä - eikä oikeastaan tarjoa mitään uutta.

Kertauksena: yhtyeessä soittavat rumpali ja ilmeisesti kokoonpanon primus motor Mike Portnoy, tämän entinen bändikaveri ja Dream Theaterista niin ikään kenkää saanut kiipparisti Derek Sherinian, joskus Guns'n'Rosesissa soittanut, jo 80-luvun lopulla kitarasankariskenestä ponnistanut Ron "Bumblefoot" Thal sekä basistihirmu Billy Sheehan (mm. Talas, Dave Lee Roth ja Mr.Big). Taitavia muusikoita, joiden kanssa kimppaan on laitettu aika lailla sivuroolissa oleva vokalisti Jeff Scott Soto, monesta tuttu hahmo hänkin. Ja sitten asiaan: Psykoottisen Sinfonian aloitusraita God of the Sun hämmentää suuresti - tämähän kuulostaa vanhalta Yngwie Malmsteen -matskulta! Jos vanhoihin lähdetään vertaamaan, niin Divine Addictionin alku on silkkaa Purplea! Muista biiseistä mainittakoon Coming Home, joka on yllättävän kasarimainen hard rock -ralli.

Soittopuolessahan ei tietenkään ole valittamista: Billy Sheehanin bassottelu on soundejaan myöten tunnistettavaa ja laadukasta. Ron Thalin komppisoundi on pahimmillaan äärimmäisen rasittavaa möyrintää, mutta soolonsa ovat enimmäkseen maukkaita ja niitä on paljon. Sherinian puolestaan vaikuttaa soittavan paikoin jopa hammondilla, mutta tällaisen kosketinsoittajanoviisin näkökulmasta mies on aina ollut soittajana mielikuvitukseton suorittaja. En ole koskaan kuulunut myöskään Soton ystäviin, mutta tähän soundimaisemaan mies sulautuu sujuvasti. Ja Portnoy on Portnoy.

Eli: Sons of Apollon debyytti onnistuu vain paikoitellen. Yllättäen levystä jää päällimmäisenä mieleen sen perinteiden kunnioittaminen ja vanhakantaisuus. Muutamassa biisissä on ihan tarttuvat melodiat, mutta materiaali on valitettavan tylsää ja levystä jää lopulta paitsi uupunut ja sekava fiilis, valitettavasti myös se hampaat irvessä ja verenmaku suussa -suorittamisen tunne. Vaikka levyn päätösraita Opus Maximus sisältää myös kivaa ja ilmavaa fuusiokikkailua ja tuo levyn biiseistä eniten mieleen parin herran progemetallimenneisyyden, on sekin sitten lopulta melkoista suorittamista. Jälleen yksi superkokoonpanon tekemä levy, jossa lopputulos ei ole edes yhtä suuri kuin osiensa summa.

No comments
You need to sign in to comment