KING CRIMSON: LIVE IN CHICAGO

En ole mitenkään erityinen asiantuntija näiden lukuisten Crimson-livejulkaisujen osalta. Tutuksi ovat tulleet vain 70-luvun Earthbound ja USA sekä viime vuoden Live In Toronto. Kuulematta on vielä tässä välissä ilmestynyt "Radical Action To Unseat the Hold Of Monkey Mind". Kaikella tapaa mahtavaa kuitenkin on, että viime vuosina Fripp on kelpuuttanut aiemman muutaman vanhan biisin sijaan ohjelmistoon paljon upeita 70-luvun kappaleita. Iloinen olen myös siitä, että tällä uudelle livellä on monta aiemmin konserteissa kuulematonta vanhaa klassikkoa. Kokoonpano tällä livellä on sen verran uudistunut, että kolmantena rumpalina paukuttelee Jeremy Stacey Bill Rieflinin siirryttyä pelkästään koskettimiin. Jakko Jakszykin äänestä pidän paljon, hän kun muistuttaa kovasti Greg Lakea, vaikka toki Wetton oli heti Laken jälkeen seuraavaksi parhain Crimson-laulaja. Kaikella tapaa tämä uusi live on hyvin lähellä niin soundillisesti kuin soitannollisesti viime vuoden "Live In Torontoa"

Alkukellonkilistelyn ja orkesterin asettautumisen jälkeen konsertti käynnistetään Toronton tapaan "Larks`Tonguesin" ensimmäisellä versiolla, joka heitetään hyvin samaan tapaan kuin aiemmalla livellä. Seuraavan "Neurotican" studioversiota en ole kuullut, mutta ainakin tämä liveveto on hyvin intensiivinen ja päällekäyvä. "The Errors" on ilmeisesti täysin uusi kappale. Se muistuttaa lohduttomassa melodisuudessaan viimeisimpien Crimsonin studiolevyjen laulettuja kappaleita. "Cirkus" on yksi levyn kohokohtia, joka soitetaan hyvin uskollisesti alkuperäiselle. "The Lizard Suite" alkaa suoraan kappaleen "the Battle Of Glass Tears"-osiosta mennen siitä loppuun asti. Yhtye onnistuu tekemään loppurymistelyistä vieläkin meluisampia, kuitenkin levyn kohokohtiin tämäkin kuuluu kuin myös seuraava hieno versiointi "Fallen Angelista". "Larks Tonguesin" kakkososa ei mielestäni taas ole onnistunein liveversiointi, kappaleen nyanssit kun jäävät väliin jatkuvan paahtamisen takia. "Islands" on yhtä herkkä kuin alkuperäinenkin, ainoa eroavuus on se, että lopussa myös rummut tulevat mukaan. Ensimmäisen cd:n päättävä "Pictures Of City" saa yhtä hienon versioinnin kuin Toronton livellä.

Toisen levyn aloittavaa "Indisciplineä" en jälleen voi verrata studioversioon, mutta erittäin intensiivinen se on tällä livellä. Juuri kun alkaa kyllästyä kappaleen alun jankkaukseen kappale lähteekin hienoon kiitoon Jakkon upean laulun kanssa. "The ConstruKction Of Life" vedetään samalla varmuudella kuin Toronton livellä. "Easy Money" eroaa aiemmasta siinä, että Fripp soittaa soolon hänelle hyvin epätyypillisellä, voimakkaasti kaiutetulla kitarasoundilla saaden aikaan hyvin luolamaisen tunnelman. "The Letters" on hyvin Toronton versiota vastaava. Frippin säveltämä "Interlude" on pariminuuttinen akustinen pala, joka sisältyy jo edeltävään "Radical Action"-liveen. "Meltdown" on tuttu jo Toronton liveltä ja versiointi samankaltainen. Heti perään tulee kakkosversio "Radical Actionista", joka on myös edeltävällä livellä. Ainoa viimeiseltä studiolevyltä peräisin oleva "Level Five" kulkee varmaotteisesti entiseen malliin. Varsinaisen keikkasetin lopettava "Starless" on kaunis kuin aina. Kappale on mielestäni maailman toisiksi parhain. Ensimmäiseksi encore-biisiksi heitetään Motörheadinkin coveroima "Heroes". En tiedä, mahtoiko Lemmy edes tavata Bowieta, Fripp puolestaan heittää kitaraosuutensa niinkuin studiovedossaankin. Jos en tietäisi, että kyseisin versioinnin on tehnyt Crimson, en sitä tunnistaisi, koska niin epäcrimsonmaiselta bändi kuulostaa tässä klassikossa. Lopuksi tulee tietenkin "Schizoid Man". On yllättävää, kuinka tämä bändin varmaan miljoona kertaa soittama kappale kuulostaa edelleen tosi hyvältä.

Olen aina miettinyt, mitä Frippille oikein tapahtui 70-luvun lopulla. Vaikka Crimson toki teki aika tylyä musiikkia jo 70-luvun lopulla, ei bändin uudelleen kasaantumisen jälkeen ole koskaan kuultu sellaisia surumielisiä, mutta kuitenkin hyvin lämpimiä kappaleita kuten "I Talk to the Wind", "Cadence and Cascade", "Exiles" tai "the Night Watch". Jokatapauksessa on hienoa, että Fripp on voittanut aiemman vastahakoisuutensa soittaa vanhaa materiaalia. Vaikka nämä Crimsonin lukuisat livelevyt eivät toista samaa biisikaavaa monien muiden vanhojen artistien tapaan, saa näistä toki eniten irti vain tosifanit. Mutta ehdottomasti suosittelen kaikille 70-luvun Crimsonista pitäville jompaakumpaa näistä livelevyistä, joko tätä tai Live In Torontoa. Niin upeita hetkiä molemmat kuitenkin sisältävät. Ja King Crimson saisi kyllä ensi vuoden Euroopan kiertueellaan tulla myös Suomeen!