Magma Tavastialla 26.10.2017

Kuulin ensimmäisen kerran Magma-nimisen yhtyeen musiikkia joskus 70-luvun puolivälissä ostettuani hetken puolijohteesta Suomessa sillon varsin tuntemattoman yhtyeen levyn Köhntarkösz. En sille heti hirveästi lämmennyt, vaikka musiikki varsin omituiselta kuulostikin — mikä oli meikäläiselle jo tuolloin hyvä signaali. Hieman tämän jälkeen ilmestyi Live-tuplalevy, joka puolestaan teki sen verran kovan vaikutuksen, että pakotin silloiset bändikaverinikin kuuntelemaan sitä, ja noiden aikojen jälkeen levyhyllyyni (ja todennäköisesti noiden ammoisten bändikavereidenikin levyhyllyihin) on kasautunut melkoinen Magma-kokoelma, vaikkakaan ei mitenkään täydellinen. Suuri osa näistä levyistä on live-tallenteita, ja musiikin luonteesta johtuen myös studioalbumit ovat enemmän tai vähemmän studioliveäänitteitä. Onkin suorastaan mahdoton kuvitella, että Magman kappaleita ääniteltäisiin soitin kerrallaan click-trackin tahdittamana.



Noin 42 vuotta ensikuuntelujen jälkeen tapaan vanhan bändimme rumpalin Jarin Helsingin keskustassa ja menemme Tavastialle ihmettelemään, miten yhtye voi olla kaikkien näiden vuosien jälkeen paitsi kasassa myös erinomaisessa esiintymisvireessä ja riittävän suosittu myymään tuvan täyteen räntäsateisena torstai-iltana.

Lämmittelybändinä on niinikään pitkän linjan kulttiyhtye Circle, jonka mainio jumitusmusiikki tuntuu aivan sopivalta tähän iltaan. Mutta vaikka pidänkin kuulemastani, hieman silti kismittää tieto, että seuraavana päivänä Tukholmassa lämppärinä on Mats/Morgan, joka kuitenkin on reippaasti lähempänä oman musiikkimakuni taajuuksia. No, kaikkea ei voi saada. Lämmittelybändin aikana sali tuleekin todella lämpimäksi, ja loppuiltaa kohden hienhaju sen kuin sakenee.


Tavastia on täynnä tuttuja, ja hilaudumme pienellä porukalla salin etuosaan ennen Magman saapumista lavalle. Odotellessa muistelen kahta aikaisempaa Magman Helsingin-keikkaa. Ensimmäinen, 80-luvun Merci-albumin jälkeinen esitys Vanhalla oli itselleni melkoinen pettymys, kuten oli kyseinen albumikin. Vuoden 2004 Savoy-teatterin konsertti sen sijaan on jäänyt mieleen loistavana tapauksena. 

Bändi saapuu lavalle vähän klo 22 jälkeen, kokoonpanona Christian Vander (yhtyeen perustaja, rumpali, säveltäjä ja ajoittain myös laulaja), vuodesta 1972 asti mukana ollut laulaja Stella Vander, kolmisenkymmentä viime vuotta mukana ollut laulaja Isabelle Feuillebois, huomattavan paljon Alec Baldwinin näköinen Herve Aknin (laulaja vuodesta 2008), runsaat parikymmentä vuotta bassoa soittanut Philippe Bussonnet, kitaristi Rudy Blas, vibrafonisti Benoit Alziary (joka on bändin joissain aikaisemmissa kokoonpanoissa soittanut myös koskettimia), sekä sähköpianisti Jerome Martineau.

Illan biisilista on ytimekäs: Emehntehtt-Re, Theusz Hamtaahk ja encorena Magman sivubändi Offeringin kappale Ehn Deiss. Käytännössä nuo varsinaisen setin muodostavat kaksi pitkää teosta koostuvat useista osista, joita on kuultu myös erillisinä levyraitoina, kuten Emehntehtt-Ren osat Rinde (levyllä Attahk) ja Hhai (Live/Hhailla). Aivan alussa Christian Vanderin soitto on sen verran irtonaista, että huomaan kuvittelevani miehen juuri heränneen päiväunilta ja soittelevan vielä hieman unihiekkaisena vähän mitä sattuu. Toisaalta Magmassa on sellainenkin hassu ominaispiirre, että rumpali on yhtyeen ainoa soittaja, jolla on mahdollisuus ottaa rytmisiä vapauksia muiden nakuttaessa kellontarkkaa rytmiä omilla instrumenteillaan. Basson, kitaran, sähköpianon ja vibrafonin yhteissoitto toimii kuin hyvin öljytty kone. Riffien tykittäminen tarkasti tahdista toiseen on vaikeampaa kuin itse kokeilematta uskoisi. Toki myös laulajat osallistuvat rytmin luomiseen harmonian ja melodian ohella. 

Vaikka tässäkin tapauksessa kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, huomio kiinnittyy usein myös niihin osiin. Erityismaininnan ansaitsee basisti Bussonnet, jonka tiukka tykitys on lähes uskomatonta täpinöintiä. Bussonnet ansaitsee ehdottomasti paikan Jannick Topin ja Bernard Paganottin rinnalla legendaaristen Magma-basistien kunniagalleriassa. Herve Aknin niinikään täyttää Klaus Blasquizin saappaat hienosti. Stella Vanderin jalkineita puolestaan ei onneksi tarvitse kenenkään muun sovitella, sen verran olennaiseksi osaksi hänen laulunsa bändin soundissa on vuosikymmenten aikana muodostunut. Keikan alussa huomioni kiinnittänyt Christian Vanderin hieman huolimattoman oloinen rumpalointi tarkentuu nopeasti tuttuun omaperäiseen kolisteluun aggressiivisine pelliniskuineen. Harmi vain, etten omalta paikaltani näe Vanderista kuin symbaalin takaa kohoavan päälaen, joten hänen kuuluisa eläytyvä ilmeilynsä jää tällä kertaa näkemättä. Ehkäpä ensi kerralla — ainakin Stella Vander lupailee välispiikissään bändin tulevan jatkossa useammin Helsinkiin. Toivotaan, että tämä pitää paikkansa.

Theusz Hamtaahkin jälkeen bändi poistuu lavalta ja saapuu soveliaan tauon jälkeen raivokkaiden aplodien kannustamana esittämään yhden encorebiisin. Myös Christian Vander tulee lavan etuosaan laulajaksi, komppi jää kosketinsoittaja Jerome Martineaun taottavaksi. Ehn Deiss on kaunistakin kauniimpi laulu, niin kaunis että melkein tulee itku. Tämän jälkeen on pakko tsekata jostain syystä väliin jättämäni Offeringin tuotanto...


Toista encorea ei tule, mutta hyvä näinkin. Savoyn keikalla ei muistaakseni tullut ensimmäistäkään. Konsertin jälkipuinneissa paikalla olleiden kavereiden — joihin kaikkiin en edes ehtinyt törmätä täydessä salissa — kanssa toteamme elämyksen mahtavaksi. Tämä oli ehdottomasti yksi parhaista kokemistani keikoista!

(Kuvat: Eetu Pellonpää, Otso Pakarinen)