Home Articles > Record Reviews

DAVID GILMOUR: LIVE AT POMPEII

Sep 30 | By Martti Jousimo | Views: 65 | Comments: 0

Tätä pläjäystä en ainakaan ilman varausta liitä niihin tänä syksynä tulleisiin edellisessä arviossa mainitsemiini hienoihin levyihin, vaikka tätä toki voi myös upeaksikin luonnehtia. Olen aika pitkään varmaan monen muunkin Floyd-fanin tavoin ajatellut, että Roger Waters on Pink Floydin pahis, joka pyrkii omimaan entisen bändin kokonaan itselleen ja Gilmour taas puolestaan hyvis. Nyt minusta on alkanut tuntumaan, että vaikka Gilmour toki onkin varmaan Watersia miellyttävämpi persoona, on hän tarjonnut jo kymmenien vuosien aikana varsin hyvän vastuksen tässä miesten "minä olen Pink Floyd"-taistossa. Aika jännää on, että miesten sooloilutkin tuntuvat tapahtuvan paljon samoihin aikoihin (molemmat julkaisivat soololevyt 1984, Gilmourilta tuli soololevy 2015, Watersilta live samana vuonna, Waters julkaisi soolon tänä vuonna ja Gilmour tämän levyn). Sinänsä tietysti myös mielenkiintoista, että Gilmour päätti sitten konsertoida Pompeiissa tasan 45 vuotta Pink Floydin musavideon teon jälkeen, Gilmour sitten myöskin julkaisi konsertista tallenteen tasan 45 vuotta Pink Floydin Pompeii-julkaisun jälkeen. Voisin hyvin kuvitella Roger pahastuneen siitä, että David otti tämän juhlavuoden omiin nimiinsä ja esitti vieläpä tilanteessa paljon enemmän Pink Floydia kuin omaa soolotuotantoaan. No, onko Rogerin kosto sitten jo alkanut "Us and Them"-kiertue? Kiertueen nimestä voisi ainakin helposti tehdä päätelmän sen liittyvän yhtyeen kahtiajakoon, tosin Rogerin me on vain hän itse.

Jokatapauksessa Gilmourin Pompeii oli osa miehen "Rattle That Lock"-kiertuetta. Kyseisen levyn kappaleiden lisäksi konsertissa kuultiin Pink Floydin materiaalin ohella vain muutama kappale miehen edelliseltä "On an Island"-levyltä. Miehen toisen soololevyn voi toki syystäkin unohtaa, mutta olisin kuullut mielelläni muutaman kappaleen ensimmäiseltä. Kokonaisuus alkaa varsin seesteisesti Gilmourin uusimman soololevyn "5 A.M."-kappaleella. Heti perään tulee soololevyn nimikappale, joka on aivan kamala hevonvitunhumppa ja levyn kuuntelu tekee mieli lopettaa välittömästi. Onneksi seuraava myös samalta levyltä peräisin oleva "Faces Of Stone" korjaa tilannetta merkittävästi. Kappaleesta tulee niin musikillisesti kuin sanoituksellisesti mieleen Leonard Cohen, joka tosin tekee vastaavan huomattavasti paremmin. Ensimmäinen Floyd-biisi on "What Do You Want From Me", joka vedetään hyvin studioversion kaltaisesti. "The Blue" on varsin tyylikäs, merellinen kappale "On an Islandilta". "The Great Gig On the Skyn" olisi voinut jättää pois: sen uusi kuorosovitus on aivan kamala. Clare Torryn alkuperäistä suoritusta on toki vaikeaa ylittää, se ei täysin onnistunut kolmelta laulajalta "Pulse"-levylläkään. "a Boat Lies Waiting" on jälleen hyvin merellistunnelmainen pala miehen viimeiseltä soololevyltä.

"Wish You Were Here" herkistää luonnollisesti jokaisen Floyd fanin, varsinkin kun yleisö laulaa koko kappaleen mukana. Jostain syystä yleisön ääni on kuitenkin häivytetty toisen säkeistön kohdalla. "Money"ssa yhtye innostuu aika hienoon jammailuun biisin keskellä. "In Any Tongue" on ilmeisesti hyvin aseistariisuvassa melankolisuudessaan miehen viimeisimmän sooloalbumin kohokohta. "High Hopesissa" on hienoa kappaleen luonnollinen feidaus, lopun akustinen soolo on upeaa kuultavaa. Yksi tämän kokonaisuuden huippukohtia on "One Of These Days", jossa kuultava Richenbacher-bassottelu on yhtä juhlaa! "Shine On You Crazy Diamond" soi kuin levyltä. "Fat Old Sun" tuo piristysruiskeen kappalevalikoimaan, mutta tämä Floydin parhaalta "Atom Heart Mother"-levyltä löytyvä kappale soitetaan hyvin studioversion kaltaisesti. Mielenkiintoisempi olisi ollut vuonna 1971 Lontoon Paris Theatressa heitetty, laulumelodiaa lukuunottamatta täysin poikkeava sovitus. Onneksi bändi sentään innostuu lopussa mukaan Gilmourin revittelyyn.

"Coming Back To Life" on aikalailla yhtä tylsä kuin alkuperäisversiointikin. "On an Island" on minulle levyn suurin yllättäjä: tämä äärimmäisen hieno, melodinen kappale kannustaa kuuntelemaan miehen kyseisen levyn. Uusimmalta soololta löytyvä "Today" on sekoitus aika tyhjänpäivästä humppaa ja hienoja laulelmaisia osioita. Lopun Floyd-potpuri "Sorrow - Run Like Hell - Time/Breathe - Comfortably Numb" ei tuo yllätyksiä. Time kuulostaa aina hyvältä ja pläjäyksen lopettavasta Comfortablysta on sanottava, että se on yksi kappaleen parhaita versiointeja.

Varmaan joku kysyy, tuoko tämä konserttitaltiointi jotakin uutta siihen, mitä jo "Delicate Sound Of Thunder" tarjosi? Vastaus on, että ei tuo. Kotoisen Wigwam Revisitedin tapaan niin Pink Floyd kuin sen sooloilijatkin ovat pääsääntöisesti kierrättäneet samaa materiaalia vuosikymmeniä. Mielenkiintoinen veto olisi ollut esittää konsertissa kaikki Floydin vuonna 1971 Pompeiissa kuvaamat kappaleet, "a Saucerful Of Secretsiä" tai "Careful With Axe, Eugenea" kun ei ole kukaan esittänyt vuosikymmeniin. Vai pelkäsiköhän Gilmour, että hänen luultavasti valtaosa viidenkympin ylittäneistä kuulijoistaan saisi sydänlaakin, jos hän noita psykedelian mestariteoksia alkaisi rymistelemään? Ikävästi tässäkin levyssä on niitä pömpöösejä piirteitä, jotka edelleen yleisesti liitetään progemusiikkiin ja erityisesti siihen, millaisia entisistä progemuusikoista on tullut. Rutinani lienee turhaa. Valtaosa Floydin faneista haluaa kuulla juuri nuo tässäkin konsertissa esitetyt klassikkokappaleet, miksi siis Gilmour alkaisi tekemään jotakin spessusettiä kouralliselle hard-core faneja? Ja hyvältähän tämäkin uusi live minunkin korvaani kuitenkin pääsääntöisesti kuulostaa.  No, jokatapauksessa kun Roger kerran tuo oman kiertueensa Hartwall-areenalla ensi vuonna, miksei Gilmour voisi pykätä oman spektaakkelinsa vaikkapa Saana-tunturin juurelle?

Tags: prog rock
No comments
You need to sign in to comment