Home Articles > Record Reviews

PERE UBU: 20 YEARS IN A MONTANA MISSILE SILO

Sep 30 | By Martti Jousimo | Views: 238 | Comments: 0

Juuri kun olin alkanut ajattelemaan, ettei tämä vuosi tunnu olevan ollenkaan yhtä hyvä uusien hyvien levyjen suhteen kuin viime vuosi, on nyt syksyllä pompsahtanut uusia hienoja levyjä kuin sieniä sateella. Pere Ubu perustettiin Clevelandissa Ohiossa jo vuonna 1975. Yhtye sai nimensä Alfred Jarryn kirjoittamasta "Ubu Roi"-nimisestä näytelmästä. Yhtyeen ehkä tunnetuin kappale "Final Solution" oli yhtyeen toinen single vuonna 1976. Yhtye hajosi ensimmäisen kerran jo 1979, mutta jatkoi jo seuraavana vuonna kitaristinaan Red Krayolasta tuttu Mayo Thompson. Yhtye hajosi jälleen vuonna 1982. Kun hyvin persoonallisen äänen omaavan laulaja David Thomasin soololevy alkoi kuulostaa hyvin Pere Ubulta ja mukana vielä oli yhtyeen alkuperäisiä soittajia, päätettiin tämä "the Tenement Year"-niminen levy julkaista Pere Ubun nimellä vuonna 1988. Tästä lähtien yhtye on ollut toiminnassa kokoonpanon koko ajan vaihtuessa ja Thomasin pysyessä ainoana mukana. Vuodesta 1988 bändin tyyli muuttui enemmän valtavirtapopin suuntaan, mutta yhtyeelle tyypillisempään kulmikkaaseen avantgardeen, jossa on kuitenkin myös populaarimusiikin elementtejä palattiin jo 90-luvulla. 2000-luvulla yhtyeen julkaisutahti on ollut vähäinen, mutta 2010-luvulla taas on julkaistu jo 3 uutta studiolevyä. Kokoonpano on pysynyt samana vuodesta 2006 lähtien.

Uusi levy on kappaleiden pituuksien puolesta lähempänä punkia kuin progea, lyhyin kappale kun kestää 1:34 ja pisin puolestaan 4:37. Mutta ei huolta, vaikka levyllä on muutama aika suorahkokin veto, levy on kokonaisuudessaan hyvin nautittavaa Pere Ubua. Nykyiset koskettimien ääressä häärivät Robert Wheeler ja Gagarin ovat hyvin sisäistäneet alkuperäisen Allen Ravenstinen opit, joita hän todennäköisesti nappasi Brian Enolta. Koskettimet siis surisevat ja tekevät kaikenlaisia, hyvin avaruudellisia ääniä entiseen malliin. Myös niin vakiokitaristi Keith Moline kuin vierailevat Gary Siperko ja Kristof Hahn tekevät tyylikästä työtä. Hienolla post-punk-kitaroinnilla käynnistyykin vauhdikkaasti aloitus "Monkey Bizness". Seuraavassa "Funk 49"ssä tunnelma vaihtuu, no ehkä funkiksi, mutta hyvin Pere Ubun tyyliin (eli turha odottaa mitään Sex Machinea). "Prison Of the Senses"issä tunnelma jälleen vaihtuu tuoden mieleen hyvin paljon hienot 70-luvun lopun ja 80-luvun alun Ubu-levyt. "Toe to Toe" palaa aloituksen suoraviivaisempaan vauhtiin. "The Healerin" aloittaa upeasti Darryl Boonin klarinetti ja mieleen tulee biisin akustisesta kitarasta ja pianosta Nick Cave and the Bad Seeds. Thomasin laulaessa "I have seen too Much, I have seen too far, I have been going on too long" on helppo uskoa häntä.

Vaan synkästä balladista vaihdetaan jälleen aivan upeaan kiitoon "Swamplandissa". Kunnes jälleen tunnelma muuttuu hyvin hiljaiseksi ja tumman psykedeeliseksi "Plan From Frag 9":ssä, josta tulee mieleen tällä hetkellä samalla levy-yhtiöllä operoiva Hawkwind. "Howl" jatkaa samankaltaisissa tunnelmissa, joskin hieman rootsbluesimmissa. "Red Eye Blues" on jälleen hieno vauhtipala, mutta seuraavat "Walking Again" ja "I Can Still See" vievät levyä hyvin synkkiin, edellistä "Carnival Of Soul"-levyä muistuttaviin painostaviin ja junnaaviin tunnelmiin. Levyn lopettaa upeasti "Cold Sweat" jälleen aika Nick Cave-maisissa tunnelmissa. Kappaleen teksti tuntuu kertovan kuolemisesta, mutta missään mielessä se ei ole täysin toivoton, jonkinlaista toivoa tuovat niin upeat kitarat, syntikat kuin klarinettikin. Tulee tunnelma, jossa vanha mies paljon nähtyään on täysin valmis kuolemaan.

En ehkä olisi nostamassa tätä levyä yhtyeen upean neljän ensimmäisen levyn tasolle, mutta ei tämä toisaalta kauaksikaan jää. Bändi ei todellakaan toista ollenkaan tylsästi omia vanhoja maneereitaan, vaan tekee hyvin tuoretta musiikkia kuulostaen kuitenkin vain itseltään.Olen todella iloinen, ettei yhtye ole yrittänyt aikalaisensa the Pop Groupin tapaan modernisoida musiikkiaan, koska se aika harvoin tuntuu onnistuvan. Paljolti vanhahtavan melodisen ja/tai sinfonisen progen fanille tätä yhtyettä ei voi suositella, puolestaan niin avantgardesta ja esimerkiksi Brian Enon alkupään levyistä pitävälle tämä yhtye on varsinainen herkkupala. Ja mitenkään huono aloituslevy tämä uusin ei ole, koska se ei ole yhtyeen kaikkein avantgardeinta materiaalia muttei toisaalta myöskään popeinta.

No comments
You need to sign in to comment