Home Articles > Record Reviews

ROGER WATERS: IS THIS THE LIFE WE REALLY WANT?

Jun 9 | By Martti Jousimo | Views: 74 | Comments: 0

Suurena Pink Floyd-fanina en ole koskaan ollut erityisen innostunut Watersin soolotuotannosta (luultavasti en ole ainut vastaavasti ajatteleva Floyd-fani). Final Cut, jota yleisesti pidetään Watersin ensimmäisenä soolona, on mielestäni aina ollut Floydin huonoin levy. Hieman enemmän innostuin aikanaan Watersin virallisesta ensimmäisestä soololevystä "The Pros and Cons Of Hitch Hikingista". Kuitenkin joidenkin kuuntelukertojen jälkeen päätin nauhoittaa sen päälle, c-kasetille kun sen olin tallentanut enkä koskaan ole sen jälkeen palannut levyyn. Muihin Watersin sooloihin, kuten myöskin hänen kahteen uuteen the Wall versiointiinsa en ole tutustunut. Jokatapauksessa miehen soolotuotannosta on kuitenkin edes jonkinlainen kuva, Gilmourin soolot kun ovat edelleen kokonaan kuulematta kuten myös kahden muun Floyd miehen soolot, alkuperäiskitaristin Barretin levyt on toki tullut moneen kertaan kuunneltua.

Vailla sen kummempia odotuksia pistin soimaan tämän uuden. Ja täytyy sanoa, että odotukset ylittyivät! Levy alkaa hyvin Dark side-maisesti kappaleella "When We Were Young", jossa tälläkertaa useita eri puheita puhuu Roger itse sykkeen mukana. Deja Vu tuo alussa mieleen Floydin Pigs On the Wingin muuttuen kuitenkin pian Floydin Final Cut-levyn kaltaiseksi tunnelmoinniksi. Samankaltainen tunnelmointi jatkuu "The Last Refugeessa" sillä erotuksella, että rumpali soittaa alle David Bowien "Five Years"-kappaletta muistuttavaa komppia. Seuraavassa "Picture Thatissa" tunnelma muuttuu terävemmäksi, rumpujen tullessa mukaan siitä tulee mieleen Floydin "Sheep". Tässä yhdessä levyn kohokohdista Waters kuvaa nykyajan julmuuksia. "Broken Bones" palaa Final Cut-tunnelmiin sotateemoineen. Seuraavaksi tuleva levyn nimikappale on äärimmäisestä synkkyydestään huolimatta levyn paras kappale. En tiedä, voiko tämän hetken maailman hulluutta kuvata koskettavammin. Upeasti heti perään jatkaa hyvin apokalyptisissä tunnelmissa "Bird In a Gale", josta puolestaan paikotellen tulee mieleen Floydin "Dogs". "The Most Beautiful Girl" on kaunis rakkausballadi, jossa jälleen rumpali soittaa Bowien "Five Yearsin" -kaltaista komppia. Seuraava singlenäkin julkaistu "Smell the Roses" liikkuu jälleen hyvin Floydmaisissa tunnelmissa, joista tulee mieleen hieman "Have a Cigar". Loput kolme kappaletta muodostavat jatkumon: ensimmäinen "Wait For Her" on sävelletty palestiinalaiseen rakkausrunoon, kun kahdessa seuraavassa "Ocean Apartissa" ja "Part Of Me Diedissä" Waters tuo akustisen balladin muodossa esille niin pelkoaan rakkautta kohtaan kuin muitakin pelkojaan. Dark siden tapaan levyn lopussa kuullaan vielä hiljaista muminaa.

Kyllähän se tämäkin Waters-levy aika nihilistisen synkkä on. Kuitenkin levyyn tuovat hienoutta niin nuorien soittajien virkistävä soitanta kuin hyvin maanläheiset soundit. Luulisin myös, että levyn Floydia muistuttavat huippuhetket ovat parasta Watersia pitkään aikaan. Kuitenkin soololevyjen sijaan niin minä kuin varmasti moni muukin Floyd fani toivoo, että nuo kolme elossa olevaa miestä lyöttäytyvät yhteen ja lähtevät vielä yhdelle kiertueelle. Vaikka Wright olikin hieno kosketinsoittaja, hänet pystyisi korvaamaan. Ymmärtääkseni upean Live 8 konsertin yhteydessä Waters ei olisi jyrkimmin vastustanut Floydin uudelleen kasaamista, vaan Gilmour. Ja tämä siitä syystä, että Waters oli sanonut kieltäytyvänsä soittamasta materiaalia, mitä Floyd teki ilman häntä. No oli miten oli, luultavasti kaikkien Floyd-fanien on tyytyminen näihin sooloihin. Missään nimessä huono ei Watersin suunta ole tällä uudella.

Tags: progrockrock
No comments
You need to sign in to comment