Home Articles > Record Reviews

Dai Kaht: Dai Kaht

May 10 | By Otso Pakarinen | Views: 1169 | Comments: 1

Dai Kaht on nelimiehinen kajaanilaisyhtye, joka on ottanut tyylilajikseen zeuhlin, progen alalajin joka ammentaa vaikutteensa Magma-yhtyeeltä – ja nyttemmin toki myös sen seuraajilta. Tyylilajiin kuuluvat mm. tahdin-parin mittaisista riffeistä ja hokemista ketjutetut kappalerakenteet, joissa yksittäistä riffiä voidaan jauhaa pitkäänkin samalla kun sen ympärillä tapahtuu hitaampaa kehitystä. Toinen tavaramerkki on sci-fi-henkisissä sanoituksissa käytetty itse keksitty, usein sotilassaksaa muistuttava kieli. Kolmas, sekin Magmalta peräisin oleva piirre on tietynlainen rujouden ja kauneuden vuorottelu, joka voi tuoda kuulijan päähän mielikuvia vuorenpeikkojen ja keijukaisten yhteisistä ryhmätansseista.

Käsitellään nyt tämä möhköfantti (eli Magman vaikutus) Dai Kahtin osalta heti tässä vaiheessa, ettei se jää turhaan olohuoneeseen jumittamaan. Kuinka paljon Dai Kaht kuulostaa Magmalta? Aika paljon: yllä esitetyt tunnusmerkit täyttyvät täysimääräisesti. Haittaako se? Jotakuta saattaa haitatakin, muttei minua. Miksei? Olen joskus  Colossuksen arvosteluissani valittanut sitä, että nykyisistä progebändeistä turhan moni on ottanut liikaa vaikutteita yhdeltä tai kahdelta suurelta bändiltä, useimmiten Genesikseltä ja/tai Yesiltä. Saahan niin toki tehdä, ja joltain alustaltahan sitä bändin täytyy ponnistaa. Kolmannensadan wanna-be-genesiksen kohdalla vain alkaa jo tökkiä. Zeuhl-pohjalta lähteviä yhtyeitä sen sijaan ei ole ruuhkaksi asti, varsinkaan Suomessa. Siksi meikäläiselle tämä Dai Kahtin debyyttilevy ei töki ollenkaan, vaan päin vastoin kuulostaa raikkaalta tuulahdukselta satojen neoproge-genesistelyjen seassa, etenkin kun homma on toteutettu näin mallikkaasti – ja ehkäpä myös pienen pieni huumorin pilke sytykkeenä silmäkulmassa.

Ja sitten siihen toteutukseen. Yhtyeessä soittavat Atte Kemppainen alias Alemaahr Kempah (laulu, basso ja sävellykset), Ville Sirviö alias Willargh Shirow (soolokitara), Tommi Ruotsalainen alias Zwerie Stöbah (komppikitara) sekä Osmo Saarinen alias Ozamö Sharif (rummut, lyömäsoittimet ja laulu). Lienee ihan hyvä asia, että bändissä ei ole kosketinsoittajaa eikä naisvokalistia, koska silloin lopputulos varmasti kuulostaisi vieläkin enemmän esikuvaltaan.

Levyn avaava Karaouh alkaa alkupamauksella ja sen jälkeisellä intensiivisellä riffittelyllä, joka jostain syystä tuo mieleeni Höyry-koneen. Sitten seuraa kingcrimsonmainen ”lähtöselvitys” ennen seuraavaan laukkaan kirmaamista. Viimeistään laulun yhtyessä riffittelyyn syntyy yhteys Magmaan.

Saumaton siirtymä kakkoskappaleeseen Wakü toimii oivasti tunnelmaa kohottaen ja hetken päästä ilmavan kitarariffin päälle tuleva puheosuus on jälleen silkkaa zeuhlia. Sirviö vetää hieman stevehillagemaisen kitarasoolon ja ”laulusäkeistön” jälkeen kohta toisen, kolmannenkin. Jos mukana olisi gongmaista syntikkapulputusta, oltaisiin selkeästi space rockin tontilla.

Helvet Sttröi on rankka rutistus, jossa Kemppaisen ärhäkkä säröbasso pääsee loistamaan. Olen suuri Magma-basistien Jannick Topin ja Bernard Paganottin fani, ja niin tuntuu olevan Kemppainenkin. Kappaleen lopussa bändi yltyy aivan hillittömään laukkaan. Neloskappale Gnyynlaggör alkaa vähän tavanomaisemmalla riffittelyllä ja ensimmäinen lauluosuus vedetään tällä kertaa englanniksi. Siihen normimeininki sitten loppuukin. Kohta vaihdetaan viisijakoiseen tahtilajiin ja ryhdytään toistamaan kappaleen nimeä välillä taustariffejä, tahtilajia sekä tempoa vaihdelleen. Loppupuolella hassutellaan magmamaisilla hokemilla ja röyhtäilyillä. Addurrenn jatkaa samaan tyyliin.

Kuudes kappale Kadett Mozamï alkaa kauniilla introlla, jonka jälkeen intensiiviriffitellään synkopoidusti, kunnes noin kolmen minuutin kohdalla taas rauhoitutaan avaruusrockille. Rauhaa ei kuitenkaan kauaa kestä, kohta kitaristit alkavat veivata neuroottista ja erittäin magmamaista kahden sävelen riffiä stereona. Sitten hiljennytään ambient-pedillä tuumailevalle säröbassolle, josta kipaistaan tahtia kiihdyttäen space-rock-riffien pariin. Advent alkaa viisijakoisella riffillä, jonka ympärille koko kappale rakentuukin, Saarisen vaihtaessa välillä ovelasti kaksijakoiseen komppiin. Levyn päättävä Doover Üouh jatkaa kauniin melodisen alun jälkeen riffi-ilottelulla päättäen levyn Fripp-henkisen kitarasoolon  ja molempien kitaristien harmoniariffittelyn jälkeen alkua peilaten pontevaan loppupamaukseen.

Summa summarum: omaperäisyyspisteitä Dai Kahtille ei vielä voi pahemmin jakaa, mutta valitsemassaan tyylilajissa bändi on tällä esikoisellaan onnistunut loistavasti. Yhteissoitto pelaa hienosti, riffit ja hokemat jäävät pyörimään päässä pitkiksi ajoiksi. Ennen kaikkea levy on tällaiselle pitkän linjan Magma-fanille herkullinen ja välillä hekotuttavakin (muttei koskaan haukotuttava) kuuntelukokemus. Aikaa myöten bändi löytänee luontevan suunnan kehittää ilmaisuaan omintakeisempaankin suuntaan - onneksi perustukset on valettu kuohkeasta laavakivestä eikä mistään betonista!

Martti Jousimo
May 13
Komialtahan tuo kyllä kuulostaa!
You need to sign in to comment