Home Articles > Record Reviews

PROCOL HARUM: NOVUM

Apr 22 | By Martti Jousimo | Views: 982 | Comments: 0

50-vuotta on kulunut Procol Harumin ensi levystä, josta johtuen on hienoa, että bändi päätti pitkän tauon jälkeen tehdä uuden. Millään muulla tavoin levy ei kylläkään tätä juhlavuotta tuo julki, paitsi upealla, ensilevyn aihioon liittyvällä kannellaan. Kovin vähän 50 vuoden täyttyminen upeasta 1967-vuodesta muutenkin on ainakin täällä Suomessa näkynyt, Ruotsissa sentään aiheesta julkaistiin kirja. No, kauppoihin tulee hieman alkuperäistä julkaisuajankohtaansa etuajassa sentään Beatles Sgt. Peppersin 50-vuotisjuhlapainos, lieneekö luvassa vastaavia muistakin vuoden 1967 levyklassikoista? Tämä uusi Procol julkaistiin reilusti ennen ensi levyn julkaisuajankohtaa, lähellä "Whiter Shade Of Palen" sinkkujulkaisua se kylläkin ajoittuu.

Vielä 90-luvulla Procolissa oli mukana kolmekin alkuperäisjäsentä Brookerin lisäksi, mutta tällä uusimmalla jopa ikiaikainen sanojentekijä Keith Reid on poistunut kuvioista. Tekstit on tälle uutukaiselle kahta lukuunottamatta kynäillyt vanha konkari Pete Brown. Mutta eipä levyllä soittavat muusikot mitään eilisen teeren poikia ole: kitaristi Geoff Whitehorn aloitteli uraansa jo 1973 jazzrock-bändi Ifissä ja on soitellut ennen Procolia Roger Chapmanin bändissä. Basisti Matt Pegg on puolestaan Fairport Convention ja Jethro-miehen Dave Peggin poika. Rumpali Geoff Dunn on soitellut Manfred Mannin ja Van Morrisonin kanssa. Vuoden 2006 puistobluesissa kokoonpano kuulosti hyvin 70-luvun Procolilta. Sama tunnelma jatkuu tällä uutukaisella.

Luonnollisesti odotukseni ei olleet korkealla pistäessäni bändin uuden soimaan. Kuitenkin levyn aloittava "I Told On You" haikealla pianointrollaan nostaa odotuksia. Bändin lähtiessä mukaan tunnelma keskinkertaistuu, kuitenkin tämä hieman "Skip Softly (My Moonbeams)" poljennolla menevä biisi on ihan kelvollinen. Seuraava "Last Chance Motel" on moderneine syntikkasoundeineen jokseenkin yhdentekevä kappale. Onneksi seuraava "Image Of the Beast" kurkottelee Robin Trower-kauden bluesinpaan osastoon ja onnistuu siinä aika hyvin. Myös "Soldierissä" on jotakin 70-lukulaista kamalasta alusta huolimatta. Yllättävästi Brooker on tehnyt myös tekstit tähän kappaleeseen, kuten myös levyn lopettavaan "Somewheniin". Seuraava "Don´t Get Caught" on jälleen hieman yhdentekevä. Kuitenkin loppulevyllä bändi parantaa otettaan tuntuvasti. "Neighbour" on erittäin leikkisä, josta tulee mieleen vaikkapa "a Souvenir Of London". Levyn kohokohta on "Sunday Morning", joka voisi hyvin löytyä bändin 70-luvun levyiltä. Kappale on jousitaustoineen erittäin kaunis, sointukierrot kulkevat upeasti vanhan Procolin tavoin. Kappaleessa kuullaan myöskin hyvin Mick Grabham-tyylistä kitarointia. Tämän kappaleen soisi soivan syksyllä kulttuuritalolla! Seuraava "Businessman" tuo jälleen mieleen Trower-kauden tuhdimman Procolin. Toisaalta säkeen sointukuluissa on jotakin Grand Hotelia. "Can´t Say Thatin" bändi aloittaa kuin Roadhouse Bluesin konsanaan, mutta kappaleen upeat välikkeet ja lopun Pink Floyd-henkinen tunnelmointi tekee kappaleesta jo pisinpänäkin varsinaisen progeteoksen. "The Only One" on jälleen upea balladi, joskaan ei nouse ihan "Sunday Morningin" tasolle. Levyn lopettaa upeasti Brookerin pelkästään pianolla soittama "Somewhen".

Jos ei Brookerin sävelkynä enää ihan terävimmillään ole ollut 70-luvun jälkeen, ei se ainakaan tämän levyn perusteella ole täysin tylsynytkään. Itse olisin kyllä levyn kappalejärjestystä muuttanut ja jättänyt nuo nyt levyn alkupäässä olevat huonommat loppupäähän. Kun monilla vanhoilla bändeillä uusi levy tuntuu olevan vain jonkinlainen tekosyy, jotta pääsee esittämään vanhoja kappaleitaan, sitä se ei ole Procolilla. Vaikka yleisö varmasti etupäässä haluaa kuulla vanhat klassikot, mielestäni tältä levyltä voi ihan hyvällä syyllä esittää muutakin kuin "Sunday Morningin". Täysin nostalgiatunnelmissahan tämä levy menee, mutta minua se ei kyllä haittaa yhtään, parempi vaan olisi ollut, jos ne muutamatkin levyn kamalat modernit syntikkasoundit olisi jätetty pois. Täytynee tämän levyn jälkeen kuunnella nuo muutkin Procolin uudemmat levyt kuin myös minulle kokonaisuudessaan kuulemattomat 70-luvun levyt "Broken Barricades" ja "Something Magic".

No comments
You need to sign in to comment