Home Articles > Record Reviews

OPETH: SORCERESS

Oct 21 '16 | By Martti Jousimo | Views: 1008 | Comments: 2

Opeth miellettäneen edelleen metallibändiksi, vaikka yhtyeen nokkamies Mikael Åkerfeldt on jättänyt örinälaulun kokonaan pois jo kohta kymmenen vuotta sitten ja laulanut vain erittäin kauniilla "toisella" äänellään. Itse en lukeudu koko Opeth-tuotannon tuntijaksi. Eräs ystäväni suositteli minulle 2000-luvulla yhtyeen "Damnation" -albumia. Kansi herätti minussakin lähinnä metallimusiikkitunnelmia, mutta yllätyksekseni levy osoittautui hyvin melodiseksi, King Crimson henkiseksi surumieliseksi progeksi. Samana vuonna yhtyeeltä ilmestyi uusi, Ghost Reveries -niminen levy. Lähdin levykauppaan samoin odotuksin kuin mitä Damnation tarjosi. Onneksi kuuntelin levyä, nimittäin sen alkaessa hyvin isolla rähinällä päätin jättää levyn ostamatta. Myöhemmin lainasin kyseisen albumin kirjastosta, jolloin se osoittautui ihan kelpo metalliproge-levyksi. Yhden kerran kuuntelulla bändin Heritage -levy vaikutti soundejaan myöten jälleen King Crimsonin hengenheimolaiselta, kuitenkin kappaleet tuntuvat olevan huomattavasti sirpaleisemman koukeroisia kuin Damnation-levyllä. Lienee syytä runsaasti lisäkuunnella tuota levyä. Myös vuoden 2015 Tuska festarien keikan näkeminen lisäsi mielenkiintoa yhtyettä kohtaan.

Mutta sitten tähän bändin uusimpaan, Sorceless-nimiseen tuotokseen. Levy alkaa kauniilla akustisen kitaran soittamalla melodialla Persephone-nimisellä kappaleella naisäänen lukiessa lyhyen tekstin (luulen kappaleen nimen liittyvän Åkerfeldtin Suomeen kohdistuvaan omalaatuiseen huumorintajuun ainakin joltakin osin). Tätä seuraa välittömästi levyn nimikkokappale, jonka aloitusriffittely tuo mieleen Crimsonin Pictures Of the Cityn. Kappale jatkuu metallimaisena sisältäen kuitenkin rauhallisia suvantokohtia ja hyvin kauniin lopetuksen. Seuraavan the Wilde Flowersin rakenne on hyvin samankaltainen. Mutta kolmantena tuleva Will O the Wisp on aivan uskomattoman hieno folkprogehelmi! Mieleen tulevat niin Jethro Tull kuin Strawbs, mutta omaperäisessä kauneudessaan biisi ei todellakaan ole mikään plagiaatti mistään. Kappale alkaa akustisella kitaralla ja pian mukaan tulevat kaunis laulu ja ilmeisesti mellotronin soittamat huilumaiset taustat. Loppua kohden mukaan tulevat myös rummut ja muut soittimet.

Jotta bändin metallifanit eivät jättäisi levyä kesken, tuon kauniin kappaleen jälkeen heti perään on laitettu hyvin metallinen, mielestäni levyn huonoin biisi nimeltään "Chrysalis". Tähänkin kappaleeseen on lisätty proge-elementtejä moogilta kuulostavan syntikkasoundin ja hammondin muodossa. Lisäksi rumpalin täytyy jostain syystä soittaa kappaleen perusbiittiin nykiviä iskuja, joista johtuen kappale lähinnä töksähtelee. Seuraavaksi on onneksi luvassa jälleen herkkua folkprogen ystävälle, nimittäin nimikappaleen toinen osio on täysin akustinen. Hyvin herkkää, eteeristä tunnelmaa lisää myös jälleen mellotron. Seuraava Seventh Sojourn voisi puolestaan hyvin löytyä Moody Bluesinkin levyltä. Kappale kulkee jälleen hyvin akustisesti itämaisen melodian siivittämänä instrumentaalisesti, kunnes loppuun tulee erilainen, hauras laulumelodia. Seuraavalla Strange Brew-kappaleella taas ei ole mitään tekemistä Creamin kanssa. Kyse ei siis ole albumin tuottajan oudosta naisystävästä, vaan eteerisestä kiusanhengestä. Tämän levyn pisin kappale sisältää monia eri musiikkityylejä: kappale alkaa hyvin 50-60 -lukulaisella tunnelmoinnilla tuoden mieleen Frank Sinatran synkimmät biisit, sitten kehiin laitetaan voimakasta neoproge-tykitystä, kappale muuttuu hyvin 70-luvun bluesrocktunnelmaiseksi ja loppuun sitten vielä Sabbath-henkistä raskautta. Metallin ystäville yhtye tarjoilee vielä loppupuolella Era-nimisen kappaleen, joka albumin metallikappaleista toimii mielestäni parhaiten. Alun monien rumpuiskujen jälkeen rumpali malttaa soittaa tasakomppia muiden jatkaessa nykivää komppia ja lopputulos kuulostaa hyvin menevältä. Lopussa levyllä palataan vielä Crimsonin In the Wake Of Poseidonin tyyliin alun Persephone-teemaan tällä kertaa koskettimien säestyksellä.

Minä en juurikaan ole ollut innostunut niin 80-luvun jälkeisestä metallista kuin neoprogestakaan. Jostain kummallisesta syystä Opethissa minua kuitenkin jokin viehättää. Ehkä se on juuri se genrerajoista piittamattomuus. Opethan on varmasti nykyajan brändäävälle tuottajalle kauhistus ja helposti tätä uutukaista voisi haukkua sillisalaatiksi. Minulla levyn runsas vaihtelevuus pitää mielenkiinnon yllä koko levyn ajan, toisaalta koko levy kuulostaa vain ja ainoastaan Opethilta kaikista vaikuttajien bongailuista huolimatta. Tämä vuosi on uusien levyjen suhteen ollut huomattavasti joitakin aiempia vuosia parempi ja tämä Opethin uutukainen on mielestäni yksi niistä tämän vuoden onnistuneista levyistä.

Tero Honkasalo
Feb 8 '17
Kokeilin. Pitänee yrittää uudelleen. Kiitos. T:)
Martti Jousimo
Feb 9 '17
Eipä kestä! : )
You need to sign in to comment