Home Articles > Record Reviews

HAIKARA: Tuhkamaa

Jul 13 '16 | By Martti Jousimo | Views: 1216 | Comments: 0

Tätä vuonna 2001 ilmestynyttä Haikaran viimeistä levyä ei saa enää mistään muualta, kuin italialaisen Mellow-recordsin sivustojen kautta latauksena. Sitä ei myöskään löydy Valtakunta-kappaletta lukuunottamatta niin Spotifystä kuin Youtubestakaan. Uusintapainosta siis tästäkin kaivataan!

Levy alkaa lyhyellä Tuhkamaa-introlla, josta päästään saxofonin ja sellon siivittämään, nopeahkoon marssimaiseen Kosovo-kappaleeseen. Sello ja saxofoni soittavat yhdessä hienoa, surumielistä melodiaa. Seuraavaksi tuleva Valtakunta on se tämän levyn helmi. Kappaleesta olisi hyvinkin voinut tulla Juicen Syksyn Sävelen tapainen, surumielinen Suomi-ikivihreä, jota kuulisi paljon mielummin radiosta kuin Kuuran Kukkia ja Satulinnoja (no se hyvä puoli kappaleen tuntemattomaksi jäämisessä on, ettei siihen joudu kyllästymään niinkuin Juicen vastaaviin niitä puhkisoitettaessa). Jälleen pidän aivan valtavasti sellon ja saksofonin luomasta kudelmasta kappaleessa. Seuraavat Harlekiini ja Klovni nivoutuvat täysin yhteen. Ensimmäinen on sirkusmusiikkimainen alkaen koskettimilla, josta kappaleen puolivälissä koko orkesteri jatkaa soittaen samaa teemaa. Klovnissa tahti hidastuu surumieliseksi marssiksi laulajan kertoessa esityksessä nauravasta, mutta mielessään itkevästä klovnista. Vaikka sanoitus ei ole Lattusen, kappale voisi hyvin kertoa hänen asemastaan Suomen musiikkimaailmassa, hän kun käsittääkseni joutui arvostuksen puutteessaan paljon olemaan musiikin sekatyöläinen. Nimibiisi Tuhkamaa jatkaa hyvin samankaltaisessa, surumielisen hiljaisissa tunnelmissa nopeutuen ja kiihkeytyen välillä. Hymni alkaa nimensämukaisesti hyvin juhlavasti kirkkouruilla, mutta muuttuu tämän levyn proge-eepokseksi. Rumpali Jukka Teerisaari todella näyttää tässä kappaleessa, mistä kana kusee! Levyn lopettaa optimistisen kaunis Oodi, jossa kuullaan jälleen pitkästä aikaa kaunista naisääntä Saara Hedlundin laulaessa kaunista stemmaa itsensä kanssa. Saaran laulu tuo myös hienon taustan Tuhkamaa kappaleelle.

Minun on vaikeaa sanoa, kummasta näistä viimeisestä Haikaran levystä pidän enemmän paljolti johtuen niiden erilaisuudesta. Dominon ollessa kanttaan myöten hyvin valoisa ja optimistinen Tuhkamaa puolestaan on hyvinkin pessimistinen, mutta kauniin surullinen levy. Nämä levyt eivät ehkä yllä ihan Haikaran klassikkolevyjen tasolle, mutta mieleeni ei nyt tule yhtään 70-luvun progebändiä, joka olisi päässyt 70-luvun jälkeen klassikkolevyjensä tasolle. Nämä Haikaran levyt ovat kuitenkin 70-luvun jälkeisessä progemaailmassa mielestäni kärkikaartia. Vaikka pidän kovasti esim. Wigwamin 70-luvun jälkeisistäkin levyistä, niiden tavoin näissä Haikaran levyissä ei ole yhtään jälkilämmittelyn makua. Vesa Lattunen kykeni uudistumaan ja tekemään raikkaita, uudelta kuulostavia progelevyjä silti säilyttäen hyvin persoonallisen omaleimaisuutensa. Lattunen poistui keskuudestamme 2005.

No comments
You need to sign in to comment